Kunnia rauhan tekijöille

LOL

Skorpparirentun armeijamuistot tuovat mieleen sekä Pentti Haanpään novellit että kuinka ollakaan, niiden kautta omat armeijamuistoni.

Kuten ymmärtää saattaa, kaltaiseni omanlainen persoona yhtenäiskulttuuriin pakottavissa asevoimissa on outolintu, jonka ympärillä sattuu ja tapahtuu. Toisaalta meidän laisiamme siellä tarvitaan, muuten ei olisi voitettu ensimmäistä eikä toistakaan maailmansotaa, jotka päättyivät vasta, kun Neuvostoliitto 1991 mureni. Se taas osoittaa, että sotia ei voiteta tappelemalla, vaan moninaisin rauhantoimin. Mutta kuten saappaanheittäjätkin varsin hyvin tietävät, jotta hyvä lopulta voittaisi, välillä joudumme tappelemaan.

Simputus oli osa Suomen armeijaa Niinisalon mittauspatteristossa vuonna 1981. Tykkimiehille, jotka olivat omanlaisiaan persoonia, siis hitaampia sotilaallisen suoritustason suhteen, elämä tehtiin helvetiksi. Simputuksesta huolehtivat aliupseerit ja pääkohteeksi valittiin joukon hitain suorittaja.

Hänestä tehtiin syntipukki, jonka nimissä koko tupaa rangaistiin. Tupa herätettiin keskellä yötä ja komennettiin, että tykkimies Järvisen pyynnöstä (nimi muutettu), tupa patjat selässä kasarmin ympäri mars ja viiden minuutin päästä tupatarkastus, jolloin petit pitää olla siististi petattu tai muuten seuraa lisää rumpaa ja muuta mukavaa. Järvisen nimissä tehtävää simputusta kesti useita viikkoja.

Joukon simputus “Järvisen pyynnöstä” johti siihen, että tykkimiehet alkoivat kostaa Järviselle. Tupakaverit herättivät hänet keskellä yötä ja veivät yöpuku päällä kylmään suihkuun. He tekivät sen usemman kerran yössä, kunnes Järvisestä tuli uneton, märkä ja hytisevä ihmisraunio.

Järvinen oli sotilaallinen mies ja kesti öisiä herätyksiä ja kylmiä suihkuja aikansa. Hänen isänsä oli eversti ja myös pojan tavoite oli reserviupseerikoulussa, ajatuksena jatkaa suvun sotilasperinnettä.

Eräänä iltana ryhmänjohtajien tuvassa kerrottiin, että Järvinen on tullut hulluksi. “Se istuu suihkuhuoneessa ja piirtää paskalla ja hammastahnalla seinään Viipurin takaisinvaltaussuunnitelmaa!”

Tästä ryhmänjohtajat, joista osa oli köyhältä kasvualustalta aliupseereiksi ponnistaneita helsinkiläisiä jenginuoria, innostuivat.

Simputtajista pahin ja sotilasarvoltaan alin, korpraali Ihanamäki ehdotti, että otetaan pamput ja viedään Järvinen putkaan ja hakataan se matkalla. “Lähdes Isokorpi mukaan”.

Ihanamäki tiesi, etten lähtisi. Kirjojen pariin armeijan tylsyyttä pakenevana humanistina inhosin yli kaiken simputusta. Tunnelma oli viileä. Minua syytettiin siitä, että kieltäydyin lähtemästä mukaan rumpaamiseen ja tylytykseen ja muutenkin arveltiin, että kaveeraan tykkimiesten kanssa siinä määrin, että taidan olla homo.

Viereisellä punkalla majaileva Ihanamäki oli yrittänyt tehdä minulle jäynää. Eräänä iltana huomasin, että runkkupukuni paita oli sidottu punkan päätyyn niin kireällä solmulla, että sitä ei saanut auki. En tehnyt siitä numeroa vaan nukuin yhden yön ilman paitaa ja seuraavana päivänä kun silmä vältti, vaihdoin Ihanamäen punkan punkkani paikalle ja siirsin hänelle oman punkkani. Siitä lähtien minulla oli päälläni Ihanamäen paita ja Ihanamäki nukkui ilman paitaa runkkupuvun paita lujasti sänkyn päätyyn sidottuna armeijan loppuun saakka.

Tunnelma tuvassa oli kyräilevä ja painostava.

Kun ilmoitin Ihanamäelle, että pamputus ei ole se juttu, josta saisin kiksejä, tämä simputtajien melko isokokoinen ja pieniaivoinen kuningas asettui punkkani ääreen ja nykäisi hiuksistani. Nousin rauhallisesti,  mietteliäänä vuoteeltani ja tempaisin käteeni armeijan metallijalkaisen tuolin ja vauhdikkaalla heilautuksella iskin tuolin rautaosan kohti Ihanamäen päätä. Ihanamäki ehti saada olkavartensa eteen, joka kuitenkin ikäänkuin halvautui. Toisella iskulla yritin taas tavoitella simputtajan päätä, mutta siinä vaiheessa suunnilleen koko tupa syöksyi tuoliin kiinni ja sai blokattua tuolin teräsosan parin sentin päähän Ihanamäen kallosta.

Sen jälkeen tupaan laskeutui outo rauha. Kukaan ei sinä iltana enää innostunut tykkimies Järvisen simputtamisesta. Joku ryhmänjohtajista kyseli huolissaan, onko asekaapin ovet varmasti lukittu. Tuollaiset Isokorven kaltaiset rauhalliset miehet ovat joskus hyvinkin arvaamattomia. Niistä ei koskaan tiedä.

Asetuimme levolle. Ihanamäki viereisellä punkalla vaikutti tuskaiselta. Itse nukuin yön harvinaisen hyvin.

Seuraavana päivänä meillä vanhemmilla ryhmänjohtajilla oli edessä kotiutus. Ihanamäki kävi aamulla vastaanotolla ja palasi käsi siteessä. Kertoi hiljaisena solisluun murtuneen. Ennen päiväruokailua tapahtui jotain kummaa.

Nuorempien ryhmänjohtajien rivi kulki editseni käsi ojossa ja kätteli. Se oli samanlainen kuvio, mitä tapahtuu rehdin urheilukilpailun jälkeen. Heidän sanojensa ja katseensa perusteella arvioin, että edellisyön tapahtumat olivat tehneet heihin vaikutuksen. He vakuuttivat, että se mitä pahimmalle simputtajlle tapahtui, oli täsmälleen oikein. Minulle syntyi se mielikuva, että uusi ryhmänjohtajien polvi ei ajatellut jatkaa edellisen perinnettä.

Kun vuosia myöhemmin kuulin tykkimies Järvisestä, hän oli mielisairaalan suljetulla osastolla.

Vuonna 1994 voitin saappaanheiton maailmanmestaruuden ja synnyinpitäjässäni Äetsässä pidettiin kisat. Kun tulin ensi kertaa vuoroon, näin jotain käsittämätöntä. Siinä vauhtiradan vieressä seisoi kotipitäjän mies, yksi minua kätelleistä nuoremmista ryhmänjohtajista asennossa ja teki kunniaa.

Mutta tarvitaan yhteistyötä

Tarvitaan hiukan yhteistyötä, sanoi kansakoulunopettaja Vilho Oksanen, kun Kauvatsan Osuusmeijerin, Valion, oman pankin ja Kauvatsan höyrysahan alkuunpanijana toimi.

Oksanen oli keskeinen käynnistäjä myös suomalaisessa nuorisoseuraliikkeessä. Aikaansaapa kansakoulunopettaja perusti Kauvatsan Nuorisoyhtiön vuonna 1882 toisena nuorisoseurana Suomessa. Puukkojunkkarimaineestaan eroon pyrkivät kauhavalaiset ehtivät yhdistää nuorisonsa muutaman kuukauden  ennen kauvatsalaisia.

Oksasen aikana pienestä Kauvatsasta, joka oli hetki aikaisemmin irtautunut Suur-Huittisista, tuli vauras sivistyskeskus. Oksasen ja hänen kaltaistensa voima oli suomenkielisyydessä ja – mielisyydessä, jota fennomaniaksi kutsuttiin.

Keisarin vallan alla autonomian aikana he halusivat kasvattaa suomalaisnuoret itsetietoisiksi ja sivistyneiksi ihmisiksi, irti keskinäisistä halolla-päähän -lyöntikilpailuista tekemään järkevää yhteistyötä Satakunnan ja Suomen hyväksi.


Kauvatsan Nuorisoseuran talo (Seurantalo) on ollut paikkakunnan huvielämän keskus 1930-luvulta tähän päivään.

Oksasen hyötyajattelu näkyi Kauvatsan nuorisoseuran alkuperäisessä nimessä: sivistynyt nuoriso muodostaisi yhteistyössä kotiseudulleen yhtiön, josta olisi  aineellinen ja henkinen hyöty koko Suomen kansalle.

Viraapelityönään separaattorimenetelmän puolesta puhujana kiertänyt ja  osuusmeijeriä johtanut kansakoulunopettaja katsoi kansallisten rajojen yli. Kauvatsalaista huippuosaamista edustava separaattorivoi meni kaupaksi Englantiin ja Pietariin. Kun osuusmeijerit perustavat yhteisen voinvientiyhtiön, neuvotteluvoima ja hyöty  kansainvälisillä markkinoilla moninkertaistuu, päätteli Oksanen.

Oksasen ideoimasta yhteistyöstä syntyi Voinvientiyhtiö  Valio, jota hän 18 vuotta johti Kauvatsalta käsin.

“Mutta tarvitaan yhteistyötä”, päätti Oksanen puheensa, kun hän oli alkuunpanemassa Satakunnan nuorisoseurojen liittoa.  Syntyy komeampia laulujuhlia, jos kaikki maakunnan nuoret kootaan yhteen, mietti Oksanen mielessään. Ja kun nuoret laulavat, tanssivat ja urheilevat yhdessä ja tutustuvat toisiinsa, millaisia yhteisyrityksiä Satakuntaan syntyykään.

Mihin tahansa hankkeeseen Oksanen ryhtyi, hän normaalisti kohtasi vastustusta. Nuoriseurojen yhteistyötä luodessa se oli erityisen rajua.  Oksasen taistelupari Emil Nestor Setälä, lapsinero, joka oli Kauvatsan pappilassa laatinut Setälän kieliopin  16-vuotiaana, oli innokas sääntönikkari. Sorvattuaan keskusliitolle pykälän, jossa alkoholinkäyttö nuorisoseurojen tilaisuuksissa kiellettiin jyrkästi ankaran rangaistuksen uhalla, osannottajien keskuudessa nousi tyrmistys, jonka jälkeen syntyi  riita, joka viivytti hanketta useita vuosia. Mutta Oksasen yhteisö toteutui lopulta.

Kun rahaa virtasi maailmalta Kauvatsalle mukavasti, Oksanen ryhtyi puuhamaan pankkia, johon se talletetaan. Vuonna 1905, samana vuonna kuin Valiota,  isäntien myötävaikutuksella Oksanen oli perustamassa Kauvatsan Säästöpankkia, jonka ensimmäiseksi johtajaksi, silloisella kielellä kirjuriksi, hän ryhtyi. Pankin ensimmäiset tallettajat olivat Oksasen kolme omaa pikkupoikaa.

Kauvatsan ja Satakunnan teollistuminen alkoi tästä koskesta. Suur-Huittisten pappi Nils Idman nuorempi perusti siihen Sääkskosken vesisahan vuonna 1757.

Ensimmäisen maailmansodan alla voin vienti väheni ja Kauvatsan toiseksi isoimman isännän Marttilan Vihtorin murheeksi hänen vesisahansa tuhoutui tulipalossa.  Oksanen kokosi isännät yhteen ja perusti heidän kanssaan vuonna 1912 Kauvatsan rautatieaseman viereen uusinta tekniikkaa edustavan Kauvatsan Höyrysaha-Osakeyhtiön, jonne tukit uitettiin metsistä Kauvatsajokea pitkin ja sieltä sahatavara vietiin junanvaunuissa Raumalle. Kansakoulunopettaja johti  sahaa kirjurin tittelillä.  Kohta sahan rinnalle perustettiin tiilitehdas, koska Kauvatsanjoen saviäyräät tarjosivat tuotannolle raaka-aineen.

Isännät ja kohta myös talollisiksi muuttuneet torpparit vaurastuivat voin ja sahatavaran viennistä. Talojen koko suureni ja Kauvatsan metsäisille rinteille sahan ja tiilitehtaan työläiset rakensivat mäkitupia. Koska toiset kauvatsalaiset olivat varauden suhteen tasa-arvoisempia kuin toiset ja maaseudulla yhä vallitsi jyrkkä luokkajako, ristiriidat roihahtivat kansalaissodassa yhteenotoksi Oksasen oppilaiden kesken. Joitakin köyhemmän puolen edustajia ja sivullisia ammuttiin Huittisissa kirkkoaitaa vasten.

Mutta 1920-luvulla kauvatsalainen sahatavara ja voi meni niin hyvin kaupaksi maailmalla, että koko seutu jälleen vaurastui ja talvisodassa kauvatsalaiset tekivät taas yhteistyötä Sallan rintamalla, vaikka se joillekin saattoi olla periaaatteellisista syistä vaikeaa.

Kauvatsalaisia oli Oksasen aikaan yli 3000, nyt enää 800. Kurkiaura lentää kohti etelää.

Kansakoulunopettaja muutti itse Kauvatsan Lähteenmäen koululta kuntarajan taakse Kokemäen Tulkkilaan ja rakensi sinne ison talon. Rahasta kansakoulun opettajan elämä tuskin oli  kiinni, koska hän oli Kokemäen suurimman talollisen Vitikkalan vävypoika ja suvulla oli omistuksia sekä Kokemäellä että Kauvatsalla: myös Marttila kuului suvun  imperiumiin.

Kokemäellä Oksanen haki piristystä opettajan vapaa-aikaan perustamalla sanomalehden, joka levisi Kokemäen ja Kauvatsan lisäksi osaan muita Kokemäenjokivarren kuntia. Kauvatsan kuntakokouksen puheenjohtajana, asemassa joka nykyisin vastaa kunnanvaltuuston puheenjohtajan tehtävää, hän piti seudun kaikkia merkittäviä yhteistyölankoja käsissään.

Joku voi perustellusti sanoa, että Oksasella oli liikaa valtaa. Toisaalta Oksasen itsetietoisia oppilaita ja yhteistyökumppaneita, kauvatsalaisia isäntiä, oli vaikea suostutella tekemään sellaista, mitä he eivät ensin perusteellisesti harkinneet ja vakuuttuneet koituvan omaksi hyödyksi. Jos asia vaikutti houkuttelevalta, sen taakse löytyi huolellisen punninnan jälkeen rahaa.

Projekteistaan Oksanen tuskin ehti paljon kerätä omaa hyötyä. Saadessaan edellisen hankkeen toimimaan, hän oli jo käynnistämässä uutta, muun muassa panemassa pystyyn Kauvatsalle lisää kansakouluja. Myös Lounais-Suomen kansalaisopiston perustamisessa hänellä lienee ollut sormet pelissä, mutta paikkakunnan pienuuden takia sitä ei voitu perustaa Kauvatsalle vaan se syntyi lähinaapuriin Huittisiin. Oksanen oli aina siellä, missä kansa piti koota jonkin yhteisen asian taakse.

Piilijoen kansakoululla vaalittiin 1960-luvulla suomalaisuusaatteen perintöä.

Olen käynyt kauvatsalaisen kansakoulun 1960-luvulla ja vieläkin aistin sen suomenmielisen hengen.  Näillä Oksasen kaltaisilla opettajilla, jota myös Piilojien koulun opettaja Härkälän Paavo edusti, lienee ollut iso merkitys meidän maalaislasten itsetunnon nostajana. Suoraan sodasta kersantin natsat takissa opettajaksi tullut Härkälä vakuutti meille, että suomalainen pystyy mihin vain ja kyllä me sen uskoimme.

Mielestäni Suomi muistuttaa  1880-luvun keisarikuntaa, vaikka haasteellinen yhteisö, johon Suomi autonomisena yksikkönä kuuluu,  ei ole enää Venäjä vaan EU. Niinkuin Oksasen Kauvatsa, Suomi on täynnä mahdollisuuksia mutta tarvitaan yhteistyötä. Siksi kaivataan lisää Oksasia.

Runoilija on rumpali

Sen lehmän nimi oli Leena.

Se oli syntynyt ennen minua, 1950-luvun alussa Palmin navetassa ja se varttui mummuni Palmin Senjan kasvattamana.

 Mummu oli viisas nainen ja niin oli lehmälaumaa johtava Leenakin.

Leena oli ruskea, pyöreä, sarveton, lempeä lehmä, ei kovin isokokoinen. Kun sitten lehmäjoukkoon ilmestyi iso vaaleaverikkö Helena, joka väkivallalla yritti ottaa vallan laumassa, se oli toivoton hanke. Lehmät nousivat Helenaa vastaan kapinaan. He kunnioittivat Leenaa, joka omalla älykkäällä rauhallisuudellaan johdatti tyttäret laitumella maukkaille ruohotupsuille.

Ei meillä montaa lehmää ollut, kolme tai neljä, mutta maito vietiin Zetorilla Kauvatsan Osuusmeijeriin, joka kotimme lähistöllä oli pienikokoisuudestaan huolimatta eräänlainen mallimeijeri.

Se oli perustettu vuonna 1887, kun useimmat osuusmeijerit syntyivät vasta 1900-luvun alkuvuosina. Meijeriä johti sivutyönään kansakoulun opettaja Vilho Oksanen. Juuri hän ajoi voimallisesti meijerien yhteistyötä ja oli johtava hahmo Valiota perustettaessa. Kauvatsan Osuusmeijeri oli vuonna 1905 Valion perustajajäsen ainoana meijerinä Satakunnasta. Valio vastasi maitotuotteiden ulkomaankaupasta. Oksasesta tuli Valion hallintoneuvoston puheenjohtaja 18 vuodeksi.

Oksasen ansiota oli se, että Kauvatsalla voi kirnuttiin separaattorimenetelmällä, kun ympäristön muissa meijereissä käytettiin radiaattoria. Kaukoviisas Oksanen johti separaattoriliikettä. Radiaattorimenetelmällä tehty voi maistui makealta, eikä ollut ihmisten mieleen. Separaattorivoi oli toista maata. Se meni kaupaksi.

Ennen ensimmäistä maailmansotaa voi oli Suomen vientituote sahatavaran ja paperin rinnalla. Teollistuminen Euroopassa lisäsi voin kulutusta. Pietarin ja Englannin tehdastyöläiset ahmivat satakuntalaista voita niin paljon kuin meijerit kykenivät toimittamaan.  Voirahoilla kotiseutuni maitotilat rakensivat komeita taloja.

Vaikka en sitä ulospäin näyttänyt, olin lapsellisella tavalla ylpeä, kun perheemme palkittiin Kauvatsan Seuratalolla hopealusikalla maidon korkeasta rasvaprosentista. Varmasti uneksin, että minäkin joskus saisin lusikan jostakin ansiosta. Kun mietin, niin iso kunnia palkinnosta kuului Leenan rennolla tyylillä johtamalle lehmälaumalle, jossa vallitsi positiivinen, maidontuotantoa edistävä ilmapiiri.

Kun Leena kevättalvella 1969 kuoli vanhuudenheikkouteen, sain 12-vuotiaana nuorena runoilijana aiheen lehmän hautajaisista kertovaan runoon. Tapaus oli sen verran erikoinen, että herätti mielenkiintoni. Ei lehmiä yleensä haudattu, vaan pattipolvikantturatkin saateltiin Osuusteurastamon autoon. Mutta Leena oli niin loppuun palvellut maitotalouden sankari, että kuoli toimensa ääreen navettaan, eikä enää kyytiin kelvannut.

Kirjasin tapahtuman samana iltana runomuodossa sinikantiseen vihkoon, jonka laulaja Eeva muutama vuosi sitten löysi.

Kun tarkemmin mietin, Leenan kaltaisia pieniä, pyöreitä, ruskeita, empaattisia  lehmiä ei missään näy. Ehkä he ovat kuolleet sukupuuttoon. Leena saattoi olla satakuntalaisen rotunsa viimeisiä. Mutta sen geenit on tallennettu oman laitumen multaan, joka nyt kasvaa metsää.

Rakkaudesta pilkkalauluun

Matti Nykäsen esiintyminen inspiroi minua julkaisemaan tämän tarinan.   Matti lauloi vissyn voimalla humoristisia lauluja itsestään viime yönä Play del Inglesin Iskelmä Baarissa.

Seuraava sepitelmä syntyi, kun mietin, millainen voisi olla nykyajan pilkkalaulu. Ennen vanhaan pilkkalaulun tekijä välttyi joutumasta kunnianloukkauksesta oikeuteen, kun hän muisti mainita laulussa itsensä sen tekijäksi. Vielä parempi, kun pilkkasi naapurien ja kaverien lisäksi muutaman säkeen verran itseäänkin. Nykyään se ei taida riittää. Siksi muistutan, että seuraavan laulun henkilöillä ei ole mitään tekemistä todellisuuden kanssa, niin kuin ei heillä kai koskaan todellisuudessakaan ollut.

Laulu on kunnianosoitus reippaille satakuntalaisille isännille. Puukkojunkkarit katosivat Pohjanmaalta jo puolitoistasataa vuotta sitten, mutta Satakunnan Villissä Lännessä nujakointikulttuuri voi edelleen hyvin.

 

Rahka ja Makkonen Harjavallassa

 Vessan peilin eessä Rahkalla silmät seisoo päässä.
Makkosella rakko toimii. Mutta aivot ovat jäässä. 

Vessan ovesta ravintolaan tunkee kauhee sauhu.
Valtaa salissa juoppolallit oikeutettu kauhu.

 Leijuu Rahkan ympärillä tupakin sininen sauhu.
Päättää alakerran portsarit: nyt saa riittää tämä touhu.

 Kaksi hormooniheikkiä vessaan sisään ryntää
ja he hevosina Rahkan nenällä vakoo portaisiin kyntää.

 Huutaa Makkonen: Miksi kaksi noin pulleaa hessua
tönii noin väkivaltaisesti meidän Rahka-ressua?

 Saappaastaan Makkonen kaamean Mauserin tempaa,
ampuu lamput rikki, huutaa: pimeässä tappelu on paljon hauskempaa! 

Rahka virkistyy, käryävän tupakin hessun korvaan tumppaa.
Makkonen povestaan lutkuttaa piristävää skumppaa.

Syntyy ravintolan portaissa tappelus suuri.
Pyörii hessut alas portaita, päällä Makkonen on se suurin.

 Soittaa baarin pupupojat paikalle Karhukoplaa.
Huutaa Makkonen: kuka sitä puhelinta roplaa?

 Tulittaa Makkonen Mauserilla pulloja vähän.
Sanoo: nyt saa loppua juopottelu tähän!

Makkonen Mauseriin puhaltaa ja odottelee vartin,
siinä joutessansa Rahkapiiras sytyttelee Smartin.

 Jo viikko sitten isänniltä päättyi kruunun kihlat
Ja Mauserista rasvattu on lukko sekä rihlat.

Tulee ravintolan johtajalta junkkareille pahvit:
Tulkaa tänne Harjikseen, niin minä tarjoon kahvit! 

Tästä jutusta niin monta tarinaa kulki,
että tein tämän laulun, jotta totuus tulis julki.

Tähän Joroisten Sonni teki säettä pari
ja loput sepitti Isonkorven Jari.

 Senköhän takia ne hormooniheikit erotettiin, kun näin mitättömästä asiasta niin ison oikeusjutun tekivät?

Pullan syönnin erityisosaaminen

Selfie Playa del Inglesin hotellihuoneesta, jossa tämä tarina kirjoitettiin.

Mitä paremmin ihminen oppii tuntemaan sukunsa historian ja omat  perintötekijänsä sekä niiden yhteistoiminnan, sitä taitavammin hän pystyy käyttämään niitä hyväksi. Niin urheilussa kuin taiteissa sinun erilaisuutesi ratkaisee, koska kummassakaan ei ole tarkoitus tehdä mitään keskinkertaista, vaan jotakin ainutlaatuista. Sinun on hyödyllistä tietää, millä tavalla olet samanlainen kuin muut, mutta erityisen arvokasta on tuntea oma erikoislaatusi, jotta pystyt tilanteen tullen ottamaan siitä hyödyn ja huvin irti.

Isäni oli kiharatukkainen ja iloluonteinen urheilijanuorukainen, yksi urheiluseura Kauvatsan Pontevan kolmesta komeasta isännästä. Monenlaisia urheilusuorituksia hän nuorena ja hiukan vanhempanakin teki, mutta muuan tapaus on suvussamme saanut osakseen poikkeuksellista arvostusta.

Se sattui Satakunnan eräässä suuressa maatalousnäyttelyssä 1950-luvulla. Sinne kymmenet tuhannet ihmiset kokoontuivat ihailemaan massiivisia sonneja ja traktoreita, tuottoisaa lypsykarjaa sekä isäntiä ja vereviä neitosia. Ne olivat isoja juhlia siihen aikaan.

Ohjelmassa oli myös pullansyöntikilpailu. Jos en ole koskaan muistanut mainita, niin isäni piti pullasta.

Varsinainen ammatti, jolla isä rahaa ansaitsi, oli metsätyö. Isääni motivoidakseen metsäpomo kehui häntä Satakunnan parhaaksi metsuriksi. Ei isä metsässä kauaa viihtynyt, poistui lotilta yleensä jo puolen päivän aikaan, kun aamulla päätetty urakka oli tehty. Mutta oli se pikkupojasta komeaa katsottavaa, kun isä moottorisaha kädessä juoksi männyn runkoa pitkin ja juoksun aikana oksat vauhdissa karisivat rungolta. Lopulta isä tarttui tukkisaksiin ja yli satakiloisen ruhonsa voimalla nosteli kaksisataakiloiset tukit keskelle aamun aikana muodostunutta valtaisaa hakkuuaukeaa. Minä poikana nostin kyllä tukin toisesta päästä.

Ruokavalioltaan isä oli sellainen tyyppi, jota nykyään sanotaan luolamieheksi. Hänen herkkuaan olivat munuaiset, joita hän keitti valtavia määriä isossa padassa. Hänelle maistui myös Lievijärven hauki, jota voissa paistettuna meni kerralla useita kiloja. Isän rankingissa kalojen ykkönen oli Piilijoen lahna, jota hän suolattuna mielellään sunnuntaina järsi niin, että tähteeksi jäi vain isoja ruotokekoja. Makkaroista halvin ja paras, hampparinväärä, oli isoina annoksina metsurille kelpo välipala myös.

Ruisleipää hän ei oikein arvostanut. Ohrasta leivottu kakko upposi paistetuilla kananmunilla päällystettynä kyllä. Ainoa eväs, jota isä metsään otti, oli kuitenkin pulla. Aamuisin hänelle pakattiin reppuun kaksi pitkää vehnälonkaa ja meijerivoipaketti. Metsässä tauolla isä kastoi voipullaa kahviin ja aina välillä joi mukistaan voisen kahvin. Siinä huvissa voita kului helposti parissa päivässä kilo.

Kuten metsätyössä, myös syömisessä, isä oli ällistyttävän tehokas. Paistettu haukikasa vain yhtäkkiä katosi asetilta ja samoin kävi munuaisille ja suolalahnalle sekä – pullalle.

Maatalousnäyttelyn pullansyöntikilpailussa oli hieman vaikeuskerrointa. Rivi pullia piti syödä käsiä käyttämättä ylhäältä roikkuvasta narusta. Pulla ei saanut koskettaa maata. Loppusijoituksen ratkaisi suorituksen nopeus.

Isälle pullat eivät tuottaneet pienintäkään ongelmaa. Hän ahmaisi ne  narun päästä kokonaisina suuhunsa, puraisi pari kertaa ja nielaisi. Ja toisin kuin tukkia pitkin juostessa, pullansyöntikisassa rauhallinen tahti riitti – voitto tuli ja se oli niin ylivoimainen, että se herätti maatalousnäyttelyn yleisössä suurta hämmästystä. Sitä ei ole kerrottu, mitä isäni sai voittopalkinnoksi, ehkä pullia.

Vuosikymmeniä myöhemmin isäni saavutus koitui suvussamme menestykseksi, kun tyttäreni Eeva sai kutsun maailmanmestarien pelkokertoimeen Argentiinaan, jossa pääpalkintona oli 10 000 euroa.

Valmentajaroolini vuoksi jouduin evästämään häntä matkalle. Sanoin, että mitään sellaista, missä on vaara loukkaantua, sinun ei ole lupa tehdä.

Totesimme yhdessä, että yksi laji, joka ehkä ratkaisee loppukilpailuun pääsyn, on syöminen. Sanoin, että siinä kisassa suvullamme on niin vahva perinne, että siinä emme häviä. Eeva kertoi muistavansa taatan uroteon ja sanoi vakuuttuneensa siitä, että kyky syödä tehokkaasti on suvussa periytynyt.

Sanoin, että jos kaikki menee suunnitellulla tavalla, niin sinä ja Ahosen Janne päädytte vastakkain finaalissa. Ja olipa finaalitehtävä mikä hyvänsä, niin siinä sinä kyllä häviät. Janne on kaveri, joka ei anna periksi. Mutta hyvä niinkin.

 

Matkalla Satakunnan Villiin Länteen

Jouluaattoaamuna 2014 matkalla Tyrväälle. 

Minulta on kysytty, mikä on seuraava suuri projektisi sen jälkeen, kun nuori polvi ottaa vastuun saappaanheiton maailmanvalloituksesta. Paljastan sen tässä. Aion kirjoittaa enemmän, vaihtelevista aiheista. Saappaanheittoa en hylkää: onhan siihen liittyvä mediatyö asiantuntijaosaamistani, jota saatan hyödyntää monin tavoin. Tunnen saappaanheiton sielunelämän, verenkierron ja sykkeen sekä siihen sisältyvän inhimillisen draaman ehkä maailmassa parhaiten. Se on kansainvälisesti myyntikelpoinen vaellustarina mutta jotta se kantaa, se kannattaa tarjoilla englannin kielellä ja vasta kääntää suomeksi.

Rakkaudesta suomenkieleen aion kirjoittaa lisää kotiseutuni historiallisia tarinoita työnimellä Satakunnan Villi Länsi. Suvustani ja muista vanhan Satakunnan asukkaista, metsän asuttajista ja kesyttäjistä ne kertovat. On ne sen verran erikoisia juttuja, että kai niistä muutama Hollywoodissa filmataan, ellei sitten aidossa ympäristössä noin 15 kilometriä Kokemäenjoesta mutkan kohdalta koilliseen.  Vaikkei elokuvattaisikaan, ehkä niistä syntyy lukukelpoisia kokoelmia hieman Sakari Topeliuksen Talvi-illan tarinoiden tapaan.

Aito Kiikoisten mies Peltomaan Henry oli se kaveri, joka sai houkuteltua minut saappaanheittoon mukaan nähdyin seurauksin. Jos jollekin halutaan jakaa saappaanheiton uranuurtajapalkinto, niin ehkä se hänelle kuuluu. Henry oli sen verran fiksu, että ymmärsi jättää heittourheilun jo parikymmentä vuotta sitten. Hän ryhtyi keräämään paikallisia tarinoita. Henry videoi vanhojen ihmisten muisteluja ja ottaa talteen valokuvia. Saaliinsa hän tallettaa digitoituna kassakaappiin. En kovin hyvin tunne aarteen sisältöä. Olen saanut vain makupaloja. Kun noin viisi vuotta sitten kävin kylässä, taltioituna oli muun muassa 30 000 valokuvaa. Parantuneen tekniikan ansiosta niitä on nyt todennäköisesti tallella valtavasti enemmän. Voidaan puhua oman aikamme Lönrotista. Kun jokin aika sitten keskustelimme, Henry kertoi hankkineensa metallinpaljastimen ja luotaavansa suomalaisten historiaa pintaa syvemmältä tekemällä muinaishistoriallisia kaivauksia Sallassa, josta Henryn vaimo on kotoisin.

Minua ja Henryä yhdistää jonkinmoinen uudisraivaajahenki. Se taitaa olla molemmilla satakuntalaista sukuperintöä. Muuten olemme aivan erilaisia persoonia. Siinä missä Henry on keräilijöiden aatelia, olen minä tarinankertoja. Eräänlaisena höpötanelina olen palloillut pikkupojasta lähtien. Sanovat sitä sukuviaksi.  Kirjoituksista ja valokuvista olen saanut elantoni.  Olen myös soittanut kitaraa ja laulanut, mutta siitä ei minulle ole maksettu, tuskin koskaan edes luonnossa. Toisin oli isoisäni Isonkorven Matin serkulla, Satakunnan kuuluisimmalla pilkkalaulujen tekijällä Syrjälän Villellä. Hänelle saatettiin maksaa. Höpötaneli on hänen keksimänsä nimitys omasta itsestään. Mutta palaan tuohon etevään humoristiin ja humanistiin myöhemmin.

Hyvä tarina vaatii joskus hieman kenttätyötä. Tarina ei ole minkään arvoinen, jos se ei ole syvärakenteeltaan tosi. Sukuni vaiheisiin perehtymisen ja kotiseutuni historian tutkimuksen aloitin noin viisi vuotta sitten. Ehkä muistatte, innokkaana paikallishistorian löytöretkeilijänä aloin tarinoida heti, koska blogin kirjoittaminen oli minulle tapa tehdä muistiinpanoja, taltioida omia muistojani ja tutkimaani.

Vaikka Villin Satakunnan ensimmäiset tarinat saavat poskilleni häpeän punan, sisältyi niihin nerokkuuttakin.  Mielestäni juttu kauvattalaisesta keenistä oli melko hauska ja avasi näkökulman kauvattalaisuuden ytimeen, huomattavan kehittyneeseen ruumiinosaan. Olin aikaani edellä, sillä paikallisesta perimästä on viimeisen vuoden aikana tullut geenitutkijoiden lempiaihe.  Kauvattalainen keeni oli pakina, jossa tallentuu kauvatsalaista, tarkemmin sanottuna jalonjalaista puhetapaa. Jalonojalaista on harvemmin muistiin merkitty. Äitini on kotoisin sieltä.

Anttien ja Mattien nimiperinteessä vaivaa aloittelijalle anteeksi annettava tiedon puute, joka korjautui seurakuntien arkistoja kaivamalla.  Blogikirjoitus oli siis mitä asiantuntemattomin mutta kannusti tutkimaan eri sukujani lisää. Työssä auttoi serkkuni, joka on Sastamalan sukututkijoiden puheenjohtaja sekä eräs tyrvääläisten sukujen tutkijatar, joka paljastui etäiseksi sukulaistytöksi. Oman suvun historian tuntemus on ihmiselle muuta omaisuutta arvokkaampaa, koska sukuperimä vaikuttaa ratkaisevasti elämään. Mitä paremmin sukunsa historian tuntee, sitä enemmän geenejään voi käyttää hyväksi, koska voi valita, mitä sukunsa ominaisuutta milloinkin hyödyntää. Ihminen ei ole ajopuu.  Ehkä minäkin eläkepäivinä hankin mammonani pilkkalaulujen esittäjänä. Kylä mää voin semmottia tehrä ko mää oon nin söpö!

Tarina Hissun Kissun on miltei elokuvan synopsis, mutta sitä vaivaa paha kansalaissodan vaiheisiin liittyvä asiavirhe: mainittua taistelua tuskin käytiin Tampereen Kalevankankaalla, vaikka sielläkin kiivaasti sodittiin, vaan siitä 30 kilometriä pohjoiseen Karkun kirkon luona, jossa punaisten rintama murtui vasta Tampereen romahduksen jälkeen. Kiikan punakaarti nimittäin soti siellä. Tarina kehittyy varmasti vielä, koska hengissä on henkilöitä, joilla on lisätietoa kerrottavana tuosta lannistumattomasta satakuntalaisesta punasissistä.

Muistelma Ensi kertaa naisissa, jossa isosetäni Iisakin kanssa seikkailimme Kiikoisissa, on luonnollisesti kestävällä tavalla tosi. Isonkorven Iisakki on paikallissankarin mitat saanut omalakinen sissi, joten häneen joudun palaamaan ehkä useamman kerran ainakin tarinan sivuhenkilönä. Jotain kerrottavaa minulla myös on Lanteen Iisakista, Iisakin ja Matin enosta, joka oli ainakin nuoruudessaan hurja mies ja ehkä Iisakin esikuva.

Tulen antaneeksi tulevaisuudestani sellaisia lupauksia, että  vaimo epäilee, pystynkö niitä täyttämään. Mutta eikö se ole niin, että nykytalous toimii odotusarvoilla?  Siispä odottamaan ja punnertamaan tarinoilla Suomi nousuun!

Isonkorven susipojan jäljillä

Isonkorven nykyisen talon rakennutti Isonkorven Iisakki 1928.

Elettiin vuotta 1859, kun taatani isä Isonkorven Antti vaelsi kirveineen ja vaimoineen Vanhan Satakunnan korpeen niin syvälle, että jos hän olisi pitemmälle mennyt, hän olisi alkanut vaeltaa korvesta pois ja 15 kilometrin päässä Kiikanojalla hän olisi tullut metsästä ihmisten ilmoille.

Hallahöyryjä tunkevan Mäntysuon laitaan Antti alkoi pystyttää riihtä, jonka lujia hirsikertoja oli vielä jäljellä lapsuudessani. Polttelin niitä 1960-luvun lopulla Isonkorven saunan pesässä.

Antti ei ollut mikä tahansa mies, vaan asuttajasukua, jolle metsän valtaus oli verissä. Hänen isänsä kolmen torpan Mattina tunnettu Perähuhdan Matti oli samoihin aikoihin sytyttelemässä kaskea ja tekemässä elämänsä viimeiseksi jäänyttä valtausta lähes yhtä syvällä korvessa kuin poikansakin.

Isonkorven perustamisesta ei mennyt vuottakaan, kun uudessa riihessä saunovalle Antille ja hänen vaimolleen Tuohiniemen Esterille syntyi esikoinen, joka sai nimekseen Josefiina, kahdesta Isonkorven Viinusta ensimmäinen, ja vajaan vuoden päästä siitä syntyi poika Antti Eevertti. Se oli alku tarinoille, jotka paikkakunnalla tunnetaan tavaramerkillä Hullut Isonkorven veljekset, vaikka pitää muistaa, että tuohon paljon puhetta aiheuttaneeseen joukkoon kuului suurimman osan ajasta yksi tyttö.

Useita kilometrejä pitkä Isonkorven tie rakennettiin 1966, jotta pääsisin oppikouluun. Hiekka tiehen otettiin Isonkorven pellosta.

Mummuni Palmin Senjan sylissä keinutuolissa saaliin kiedottuna noin viisivuotiaana kuulin ensi kertaa tarinan Isonkorven susipojasta, joka oli yksi veljeksistä. Ehdin susipojan välillä unohtaa, koska sukuni tositarinoiden aarteisto on mitä rikkain, ja meillä nuoremmillakin suvun jäsenillä on taipumusta ajautua tai joutua mitä kummallisempien puheenaiheiden päähenkilöksi. Susipoikatarina alkoi vaivata mieltäni sen jälkeen, kun se kymmenkunta vuotta sitten tuli vastaani metsän toiselta puolen, Kiikoisten Tyynistönmaasta, tarina-aineistoja keräävän Peltomaan Henryn kertomana.

Sekä mummuni että tyynistönmaalaisten kertomuksessa susiemo ottaa pennukseen  alle kymmenvuotiaan Isonkorven pojan tämän käydessä riihen nurkalla kusella. Liekö susi menettänyt oman lapsensa. Joka tapauksessa hellä susi kasvattaa ja jopa ruokkii pojan, opettaa hänelle susien tavat ja pojasta tulee lauman jäsen. Poika pysyy tukevasti kaksijalkaisena ihmisenä ja hän puhuu selvää Kaakkimaan kieltä. Susipojan kavereita ovat metsästäjät, koska koira on tarpeeton: poika auttaa heitä haistamalla hirvieläinten jäljet. Jotkut pelkäävät poikaa, koska tämä ulvoo öisin ja sudet vastaavat kuorossa. Hänen väitetään seurustelevan susien kanssa. Muuten hän tyytyväisenä asuu omassa asunnossaan ja tekee monenlaisia töitä.

Kansantarinat vaeltavat kymmeniä vuosia, parhaat vuosisatoja. Niiden alkuperä on joskus arkistoista jäljitettävissä. Arkistoja penkoneena minua on hämmästyttänyt, miten jopa parisataa vuotta vanha tarina on osoittautunut kansan suussa kulkeneena viimeistä faktaa myöten todeksi. Satakunnan metsäseudulla ei loppujen lopuksi paljoa satuiltu, saati valehdeltu. Siihen ei ollut varaa, koska elämän jatkuminen riippui tosiasioiden tarkasta havainnoinnista, täsmällisestä viestinnästä ja muistamisesta. Elämä ja kuolema korvessa oli sananmukaisesti koko ajan veitsenterällä. Kansalla oli omat muistimetodinsa aikana, jolloin nettikalenteria ei tunnettu.

Kertomus susipojasta minua oudosti viehätti. Jos se on totta, olen suden sukua. Ainakin isosetäni oli puoliksi susi. Perimysasioissa kai nykyään myös adoptiot lasketaan.

Salin hyllyssä on kuva vuonna 1914 Isossakorvessa syntyneestä sedästäni  Ernestistä. Rajavartija Ernesti kuoli lokakuussa 1941 Petsamon Suonikylässä käydyssä taistelussa, jossa kaatui 53 vastustajaa ja kaksi suomalaista, toinen Ernesti ja toinen Rajavartijakomppanian alikersantti (Lähteenä kirja Luton miehet).

Aina tiukasti tosiasioissa pitäytyvä mummu kertoi ehkä susipojan nimen, mutta en sitä muista. Aloin siis selvittää susipoikatarinan syntyä ja sitä, kuka on se veljes, johon tarina liitetään. Kusipaikka riihen nurkalla antoi hyvän vihjeen. Isonkorven väki asui riihessä siihen asti, kunnes talo valmistui. Susipojan täytyi olla siis yksi varhaisista veljeksistä.

Veljeksiä oli lopulta yksitoista kahdesta eri äidistä ja lisäksi kaksi tyttöä, jotka molemmat olivat Viinuja. Kaikkien elämäntarinat tunnen pääpiirteittäin, koska heistä on merkintöjä kirkonkirjoissa, mutta papin papereissa ei ole mainintaa susipojasta.

Kun Isonkorven Antti 1860-luvun alkupolella loi omaa isokorpilaista imperiumiaan, elettiin ankaria aikoja, vuodesta vuoteen jatkuvaa nälkävuotta, joka huipentui pahimmilleen vuonna 1867. Ruoka oli hankittava omin neuvoin metsästä. Syötiin linnunmunia, kaloja, riistaa, marjoja, juotiin koivunmahlaa ja kaikkea ison korven tarjoilemaa herkkua. Ruokavaliota voisi kutsua luolamiehen dieetiksi. Jos omat neuvot eivät riittäneet, jos metsän anti ei maistunut, asujan armahti kuolema. Sellaisen selviytymistaistelun voittaja oli hyvien aikojen palattua todella neuvokas ja vahva persoona.

Antti Eevertin ja Viinun jälkeen syntyi Sakari vuonna 1862, Kustaa vuonna 1864 ja Aleksanteri vuonna 1866. Viinu kuoli kulkutautiin nälän heikentämänä jo vuonna 1864 ja Sakari, Kustaa ja Aleksanteri vuonna 1868. Jäljelle riiheen jäivät Isonkorven Antti vaimonsa kanssa ja pojista sitkein, Antti Eevertti. Uusia lapsia syntyi tilalle vähitellen: vuonna 1871 uusi Josefiina eli Viinu ja vuonna 1873 Vihtori. Vuonna 1880 oli Antin vaimon Esterin vuoro kuolla.

Vuoden 1973 jälkeen talossa ei ole enää asuttu.

Emäntä talossa pitää olla. Viisikymppinen Antti nai itseään kaksikymmentä vuotta nuoremman piian, Lanteen Hetan, ja Isonkorven poikien kakkossarja pääsi vauhtiin. Vuonna 1883 syntyneestä Iisakista tuli Isonkorven isäntä. Vuonna 1885 päivän valon nähnyt Kalle, vuoden 1886 Oskari ja vuoden 1887 tulokas Akseli lähtivät aikanaan Amerikkaan, jossa Akseli hankki itselleen huomattavan omaisuuden, josta riitti Suomeenkin dollareita perinnöiksi asti. Vuoden 1891 lapsi Jooseppi hukkui Syväjärveen. Isonkorven veljessarjan täydensi 1895 veljeksistä nuorimmainen, isoisäni Matti, josta tuli naapuritalon Palmin isäntä.

Poikien syntymähistoria kertoo vastauksen siihen, kuka oli Isonkorven susipoika. Ainoa mahdollisuus on Antti Eevertti, joka asui riihessä ja kävi kusella riihen nurkalla. Nuoremmat asuivat jo talossa ja kusivat talon rappusilta tai sisällä kusiämpäriin.

Jos vuotta, jolloin Antti Eevertti alkoi seurustella susien kanssa pitäisi veikata, niin oma intuitioni sanoo, että se on 1800-luvun nälkäisin vuosi 1867. Silloin hirvieläimet oli saalistettu vähiin ja susillakin oli nälkä. Susi on koiraeläin ja vaikka siitä puhutaan paljon pahaa, oma kokemukseni kesystä sudesta on, että mieluummin susi on ihmisen ystävä, jopa uskollinen ystävä, kuin vihollinen. Jos pystyt auttamaan sutta, niin susi auttaa sinua ja nuolee jopa haavasi ja jakaa aterian kanssasi, mikäli se aidosti pitää sinusta.

Kertomus Isonkorven susipojasta on tarina yhtä paljon sudesta kuin ihmisestä. Poikkeuksellisena aikana kaksi nälkäistä oppivat tekemään yhteistyötä ja sen ansiosta he olivat isossa nälkäisessä metsässä selviytyjiä. Ainoana Isonkorven silloisesta sisarussarjasta Antti Eevertti jäi henkiin, yhtenä neuvokkaana jäsenenä metsästävää susilaumaa.

Rippikirjaan pappi on Antti Eevertistä merkinnyt kommentin “tylsämielinen” ja toinen papin  kommentti kertoo, että Antti Eevert ei kelpaa asepalvelukseen. Toisaalta rippikirjasta käy ilmi, että Antti on lukutaitoinen ja osaa ilmeisesti kirjoittaa. Antin ammattina esiintyy “työmies”. Hänellä maksetaan Poussan maatilalta palkkaa, toisin kuin taksvärkin tekijöille.

Papin arvio susipojan sieluntilasta ei ole kumma. Ei  säyseässä puuroyhteiskunnassa ole ylevää, että mies syö raakaa lihaa ja ulvoo susien kanssa öisin. Mutta ilmeistä on, että korvessa susipoika on kovempi jätkä kuin pappi.

Paistit kypsyivät nuotion alla

Tuli sytytetään hautaan lauantai-aamuna kello 7.30.

Paistit kääritään märkään leivinpaperiin ja folioon. Hirvipaketin saapumista odotellaan.

Hiilet lapioidaan kuopasta kottikärryyn.

Märkään sanomalehteen käärityt paistipaketit lasketaan hautaan puolen päivän jälkeen.

Paistit peitetään hiekalla ja päälle kaadetaan kuumat hiilet.

Haudan päällä palava nuotio vaatii vartiointia.

Paistihautaa vahtiva Vilma-koira.

Paistit kypsyvät haudassa iltaan saakka.

Paistien kypsymistä odotellessa urheillaan, saunotaan ja uidaan.

Uusi tähtiheittäjä Satakunnasta.

Valko-Venäjälläkin urheillaan. Myös Kokemäen kisojen suoraa lähetystä seurataan.

Suomi-Tsekki -ottelun jälkeen paistit haetaan haudasta.

Sikaa, hirveä ja karitsaa.

Reilu kymmenen kiloa hautakypsennettyä lihaa katoaa parempiin suihin.

Hauta valmistui ajoissa

Seinät vahvistettiin kiuaskivillä, joiden päälle lapioitiin savea.

Loppusiivous.

Paistit lasketaan hautaan minkkiverkolla.

Tuli tehdään etäälle rakennuksista.

Elämme valkovuokkojen aikaa.

Vaimo laajensi hautaa

Ensimmäisellä haudankaivajalla oli uusiseelantilaiset heittovälineet jalassa, naisten virallista kokoa. 

Hauta kaivettiin vaimon laskemien mittojen mukaan, jonka jälkeen hän hyväksyi työn. Myöhemmin illalla, tehtyään tarkistuslaskelmia ja edelleen mittailtuaan hän muutti mieltään ja päätti laajentaa hautaa. Itse epäilin ja kyselin, että riittääkö varmasti syvyys. Vaimo vakuutti mittatuloksiin vedoten, että se riittäisi. Vakuutus ei täysin hälventänyt epäilyäni.

Pohja on vatupassissa.

Meitä oli vannottamalla kielletty ryhtymästä lisätoimiin. Koska vauhtiin oli päästy, emme täysin malttaneet mieltämme, tai siis, vaimo ei malttanut. Haudan vieressä oli tiiliä ja hän päätti sunnuntai-illan ratoksi vuorata haudan. Pohjalle asetettiin rakennustyöstä ylijääneitä punaisia tiiliä ja niiden päälle tehtiin lattia ja seinät kauniin keltaisista tulitiilistä. Hautaan muodostui uunimainen rakenne. Lähes letkallinen tiiliä siihen meni.

Kivinen arkku.

Olimme viikkoa aikaisemmin vaihtaneet saunan kiukaaseen kivet. Vanhat kivet oli muovikorissa kiikutettu tulevan haudan reunalle, jos niille vaikka löytyisi hautausprojektissa jotakin hyödyllistä käyttöä. Jo tehonsa menettäneillä kiuaskivillä vaimo tuki haudan tiiliskiviseinien ulkoreunat, jotta rakennelma olisi tukevampi.

Eilen soitin pappilan isännälle. Tunnen hänet laajalti kaivaneena ja myös muinaushautoja tutkivana henkilönä, joten pidin häntä asiantuntijana erilaisiin hautauksiin liittyvissä jutuissa. Tervehdyssanojen jälkeen ensimmäiseksi hän harrastuneen uteliaana kysyi, että ketä sinä ole hautaamassa. Jonkun lemmikin ehkä? Jos kyse on rosvopaistista, uhriksi pappilan isäntä suositteli karitsaa.

Sanoin, että valitettavasti satakuntalaisuuteen taipuvainen sukumme ei ole vuosisatoihin suostunut syömään lammasta, koska kylillä kiertää sellainen huhu, että lammas maistuu villalta. Itse olen lampaiden ystävä niin toverillisessa kuin kulinaarisessa mielessä, mutta hautausprojektissa joudun alistumaan sille tosiasialle, että sukumme suosii sikaa.

Sain pappilan isännältä loistavan vihjeen paistin kypsytyksen tehostamiseksi. Kun uhri on haudassa, folioon ja märkään aamulehteen käärittynä sekä tulisilla hiilillä ja sannalla peitettynä, haudan päälle kannattaa panna rautalevy ja polttaa levyn päällä nuotiota.

Pidän ideaa loistavana. Epäilen vain, suostuuko suku siihen!

Tontille kaivettiin hauta

Hauta kaivetaan mittojen mukaan.

Tänään syntymäpäivänäni lapio iski kovaan savimaahan lähellä juhannuskokkoa. Maa on haudan kaivamiseen erinomainen ja sopivan syvyinen, tasapohjainen kuoppa syntyi isokorpilaiset työtaidot perineeltä tyttäreltä ja vävypojalta ripeästi. Oli kunnia johtaa tehokasta työtä.

Määräys haudan kaivamiseen tuli suvulta. Siskon perhe ilmoitti, että haudan on oltava valmis 24. toukokuuta mennessä. Samalla meitä kiellettiin tekemästä muita toimenpiteitä oma-aloitteisesti. Lankomies Asko tulisi varhain kyseisenä aamuna johtamaan hautausta ja siihen valmistavia toimia.

Kaivajat poseeraavat työnsä ääressä.

Siskon perhe ei ole ensi kertaa asialla. Joitain vuosia sitten he toteuttivat projektin Isossakorvessa. “Hiekka vain kirskui aamuyöllä hampaissa”, muisteli mukana ollut sillä kertaa lievästi epäonnista tapahtumaa.

En tässä vaiheessa kerro hankkeesta enempää. En nimittäin voi vielä mennä takuuseen projektin sataprosenttisesta onnistumisesta. Kysymys on vaativasta, työläästä ja aikaa vievästä toimenpiteestä, jonka toteuttamista niin monet ovat hiljaa mielessään hautoneet, mutta vain harvat saattaneet sen onnekkaaseen lopputulokseen. Paljon enemmän on tarinoita hankkeen pieleen menosta kuin loistavasta onnistumisesta.

Millaisesta projektista siis on kysymys? Lukijat voivat esittää oman teoriansa vaikka blogi-kommenttina. Palaan myöhemmin asiaan, jos minulla on jotain kerrottavaa.

Hauta.

Paremmassa maailmassa

Maailman vanhin paikkakunta on Raamatun mukaan Loimaa ja toiseksi vanhin Thaimaa (vapaasti muistellen ”Alussa Jumala Loimaan ja sitten Thaimaan”, vai oliko se toisin päin?). Joka tapauksessa Thaimaa luonnoltaan muistuttaa mainitun teoksen kuvailemaa Paratiisia (ja elämänsykkeeltään synteineen menneiden aikojen Pariisia).

Kokkosen terassilla. Alla syntinen kaupunki ja meri.

Elääksemme, eikö vaellukseemme pidä sisältyä runsaasti monipuolisia syntejä, sellaisia, jotka tuottavat aisteille iloa? Miksi muuten haluaisimme elää? Jos syntejä on liian vähän, ne voivat yksipuolisuudellaan tehdä elämästä kuolettavan tylsää. Kun syntejä on riittävästi, ei ihminen ehdi harjoittaa mitään niistä tuhoavassa määrin, vaikka hän lopulta paheellisena vanhuksena johonkin syntiin kuukahtaa, kuten me kaikki.

Synnit tasapainottavat toisiaan. Paratiisissa kaikkien aikojen elämäntapakonsulttien hysteerisesti varoittamia syntejä oli tarjolla yllin kyllin; sitten Luoja tuli katumapäälle ja ilmoitti, että jokainen synti on hiellä ansaittava.

Rikastuakseen papit keksivät panna synnit verolle, koska huomasivat, että syntejä saattoi keksiä loputtomiin, salavuoteudesta juopotteluun, ja ihmiset sopivasti uhkailtuna maksoivat niistä mielellään sakkoa ja istahtivat häpeäpenkkiin. Suurta julkisuutta saaneen synnin jälkeen köyhimmälläkin oli jotain mitä muistella ja hymy huulilla ylpeillä.

Nykyisin synneillään ansaitsevat hyvin tuotteistettua propagandaa levittävät lääkärit, jotka perustelevat omaa ahneuttaan sillä, että syntisten hoito tulee yhteiskunnalle tolkuttoman kalliiksi, unohtaen kehaista, että onneksi nuo rahat päätyvät lähes lyhentymättä turvaan heidän yhtiöidensä veroparatiisitileille.

Sitä mukaa kun ihmiset yrittävät kuuliaisina karsia syntejään, lääkärit keksivät syntien listalle moninkertaisen määrän uusia muistamatta mainita, että henkisesti ja fyysisesti terve onnellinen ihminen elää vapaana vaistoaan kuunnellen ja valintoja tehden oman geneettisen erikoislaatunsa mukaan.

Sissit Tyynessämeressä. Vesi on kirkasta ja lämmintä kuin kylpyammeessa ja horisontin takaa vyöryvät mahtavat aallot antavat tehokasta hierontaa. Niihin on sekoittunut terveellistä merisuolaa.

Tätä kirjoittaessani tunnen äkillisen omantunnon pistoksen, koska huomaan harjoittavani nykyisistä kuolemansynneistä vaarallisinta, istumista, joka lääkärien mukaan tappaa, vaikka voisin terveellisesti astella Pattayan rantakatua raikkaassa merituulessa viemärien löyhkässä vihreistä tupakanlehdistä käärittyä sikaria poltellen; tämä on sitä runoilijan itsetuhoista elämää; mutta mennään asiaan.

Pattayalla tapaa varsin syntistä porukkaa, muun muassa suomalaisia saappaanheittäjiä, jotka viettävät talvea elämästä nautiskellen. Eräs heistä on lukijoidemme hyvin tuntema Esa Kokkonen.

Komea residenssi, jossa Esa vaimoineen asustaa, sijaitsee Tyynenmeren rannan tuntumassa. Terassilta aukeaa näkymä yli elämää kuhisevan vehreän kaupunkiparatiisin merelle. Esa yrittää viettää kaikkien ohjesääntöjen mukaista elämää. Aamuisin hän suorittaa kahden tunnin lenkin hiostavilla rantakaduilla, tekee voimisteluharjoituksia ja syö sen jälkeen vaimonsa laittaman terveellisen aamiaisen, josta ei kuituja puutu. Sanomattakin on selvää, että hän menee illalla ajoissa nukkumaan. Tupakkaa hän ei polta, mutta ottaa olutta ja votkaa ihan Saapassissin tahtiin hyvässä seurassa. Esan suuri pahe on thaimaalainen Tom Yam keitto.

Suomeen palattuaan Esa maksaa synneistään kovan hinnan. Suomi luottaa eläkeläisiinsä ja heidän loputtoman korkeaan työpanokseensa ja niissä talkoissa Esa vastaa useampaakin miestä niin kuin maaseudulla kasvaneen ja maailmalle onneaan etsimään lähteneen miehen kuuluu. Hän saneeraa asuntoja toisessa työpaikassa ja tekee korkeatasoisia sisustuksia toisessa. Lisäksi hän huolehtii Kansainvälisen saappaanheittoliitto IBTAn taloudesta ja hoitaa liiton yhteistyösuhteita moneen maahan. Tulevaisuus näyttää siltä, että liitto tarvitsee hänen palveluaan entistä kipeämmin, sillä jonkun on tehtävä liitossa töitä.

Urho Kekkoseksi epäilty mies, Sissi ja Kokkonen baarissa.

Esan naapurina asuu Kekkosen näköinen mies. Hän on syntyisin Pielavedeltä, Lepikon torpan lähistöltä. Kiistämme Veljen eokon liikkeelle laskeman huhun, jonka mukaan Urho Kekkonen eläisi Thaimaassa nimensä muuttaneena, koska hän lavasti dementiansa ja kuolemansa, kun hän ei ikämiehenä halunnut johtaa niin suurta maata kuin Suomi ja Neuvostoliitto yhdessä, vaikka naapurin johtajat sellaista hänelle ehdottivat.

Jotain samaa Esan naapurissa ja Kekkosessa on, mikä viittaa yhteiseen pielaveteläiseen geeniperimään. Katsokaa miehen terävää, älyllistä katsetta ja hänen komeaa kekkoslaista nenäänsä. Samaa ilmiötä esiintyi omalla kotiseudullani. Isoisäni Matti oli tunnettu naistenmies, hauskanpitäjä ja humorististen tarinoiden kertoja. Jos en paljoa häneltä perinyt, niin on minulla Matin nenä. Samanlainen nenä on lähiseudulla monella muullakin. He ovat usein keskivartaloltaan melko täyteläisiä ja yllättävän moni ansaitsee elantonsa tarinoita kertomalla. Yhdennäköisyydestä seudullamme liikkui aikanaan erityyppisiä huhuja, mutta mitään geneettistä yhteyttä isokorpilaisten nenien välillä ei pystytty todistamaan.

Kekkosen näköisen miehen, Osmon, maailmaa kiertävät saappaanheittäjät tuntevat innokkaana saapasmatkaajana. Hän on sen rakennusfirman omistaja, jossa Esakin muilta kiireiltä ehtiessään tekee töitä. Hän on myös, paljastettakoon se tässä, saappaanheiton salainen tukija, joka ei halua tehdä siitä isompaa numeroa. Osmo on viettänyt Pattayalla Jongtien tienoilla 35 talvea peräkkäin.

Maalaispoika naiskauneuden keskellä. Osmon vaimo Mila, kansainvälisesti palkittu venäjänkielinen runoilijatar, ja Esan saapasmatkoilta tuttu vaimo Raili.

Osmossa ja Kekkosessa on ainakin yksi yhteinen luonteenpiirre, sinnikkyys. Yli 70 ikävuodestaan piittaamatta Osmo ei ole harkinnut jäädä eläkkeelle. Isoisäni Matti kuoli työnsä ääreen. Lääkäreitä hän sukumme kaikkien miesten tavoin kammosi. Kun sitten yksi mouhijärveläinen lääkäri, johon Matti hieman luotti, sai Matille kerrotuksi, että hän sairastaa keuhkosyöpää, joka tappaa pian, Matti lähti prahtin ajoon, kuten talvella 1958 joka aamu. Hänellä oli tuottoisa urakka. Monen entisen punavangin tavoin Matti arvosti varakkaan miehen mainetta. Parin – kolmen viikon päästä, eräänä aamuna tammikuussa, hän ei enää hengittänyt. Metsästä kuusen alta löytyi Matin salainen voimanlähde, joka auttoi häntä tekemään raskasta metsätyötä viimeiseen hengenvetoon saakka. Se oli iso pontikkakanisteri.

Sikari on kääritty isoista, vihreistä tupakanlehdistä.

Taistelupari

Tänä aamuna Esa ja Jari Pattayalla.

Aamulla heräsimme tuulen lempeästi kahisuttaessa palmupuita, kun ovelle koputettiin.  Siellä olivat Kokkoset. Istuimme terassille drinkille palmujen alle. Siitä ei ole montaa kymmentä metriä uima-altaalle. Hetken päästä siirryimme baariin.

Esaa en ole nähnyt viimeaikoina, vaikka olemme yhdessä hoitaneet saappaanheittoasioita neljännesvuosisadan. Välillä Esa aikoi hellittää ja vetäytyä eläkeläiseksi.  Saappaanheiton myrskyisät tapahtumat virkistivät kuitenkin hänen mielensä. Tunnen tuon luonteen piirteen, koska se on itsellänikin.  Me tunnemme täysillä elävämme siellä missä tapahtuu ja panokset ovat kovat. Epäilen, että säpinän alku saattoi pelastaa Esan hengen, sillä eläkkeellä on moni kuollut tyyneen tylsyyteen.

Voisi luulla, että missä saapassotien kaksi arpista veteraania kohtaa, siellä muistellaan menneitä. Kovissa paikoissa on oltu, mutta hauskaakin on ollut ja niin edelleen. Ja totta! Niistä muistoista voisi kirjoittaa pitkän tarinan. On kierretty maailmaa, seisottu podiumeilla urheilusankareina, hurmattu naisia, viihdytetty tv-yleisöjä, lobattu ministeriöitä, syöty mereneläviä saapastentehtaiden vieraina, tutustuttu outoihin kulttuureihin ja käyty lukemattomia saapassotia, joita silloin tällöin puhkeaa.  Puukot ovat heiluneet ja revolverit paukkuneet.  Tai ainakin niin kerrotaan.

Jostakin syystä meillä ei vieläkään ollut aikaa muistella menneitä, koska lähiajan haasteet saivat meidät liekkeihin. Suunnittelimme tulevia mielenkiintoisia neuvotteluita, jännittäviä strategisia siirtoja ja pohdimme lupaavia mahdollisuuksia saapasrintamalla, sekä maailmalla että kotimaassa.

Päätimme kuitenkin hieman rentoutua ja sovimme, että lähdemme lähipäivinä Tyynellemerelle kalastamaan.  Otamme kavereita mukaan ja tietysti olutta; annamme veneen henkilöstön opastaa, miten Thaimaassa syötti pannaan koukkuun; laskemme koukun lähelle meren pohjaa; hieman kalastelemme. Saaliin kanssa karautamme saaren valkohiekkaiselle rannalle ja annamme mukana olevien kokkien valmistaa kala-aterian.

Valkoviiniä pitää olla mukana.

Metsurin poika

Isä sahasi ja minä olin kaatorautamies. Siitä on aikaa.

Kaksisataakiloisten tukkien nostelu polveen asti ulottuvassa lumihangessa ei ehkä ole kaupunkilaispoikien hommaa. Meillä maalla se oli normaalia.

Kaakkimaassa jätkäksi opiskelu aloitettiin varhain. Kaksivuotiaana pantiin käteen puukko. Kolmivuotiaana opeteltiin  rivoja lauluja.

Neljävuotiaana kassaroitiin vesakkoa ja  kuorittiin massapuita. Viisivuotiaana tartuttiin kirveeseen. Kuusivuotiaana  mentiin plikoille.  Seitsemänvuotiaana harjoiteltiin tappelemaan yksi mies kylää vastaan. Kahdeksanvuotiaana leimattiin puita ja istutettiin metsää.

Yhdeksänvuotiaana kerrottiin niin roiseja tarinoita, että ahdasmielisimmät hermostuivat. Kymmenvuotiaana otettiin känni. Nuori jätkä sai metsäseudulla elää herkkyyskausiensa mukaista elämää.

Jos jotain jäi suomalaisille jätkäajasta plakkariin, niin monelle jumalattoman horjumaton itsetunto.

Lähdin maailmalle varhain ja koulutukseni jäi hieman kesken. Kaatoraudalla osasin kaataa puun kolmen sentin tarkkuudella paikkaan, johon tähtäsimme. Moottorisahaa en kuitenkaan oppinut käyttämään. Isäni Esko oli siinä mestari. Minä olin “poika” ja kaatorautamies.

Toukokuussa isäni lähti taivaallisille metsätyömaille niinkuin sukumme tukkijätkät ja korvenraivaajat niin monessa sukupolvessa vuorollaan.  Kaadoin isälleni muistopuun, ison kuusen. Itse asiassa niitä muistopuita tuli kaadettua kymmenkunta. Puut rysähtelivät tähdättyyn paikkaan kolmen sentin tarkkuudella. Pilkoin ne polttopuiksi ja vaimo vei oksat kokkoon. Juhannuskokkoa porukalle polttaessamme ajattelin ääneen sanomatta, että siinä roihuaa Isonkorven Eskon muistokokko.

Juhannuksen jälkeen jatkoin puiden kaatelua. Sahailin itsekseni ja joskus vaimo tuli kaatorautamieheksi. Polttopuita ei ole koskaan liikaa.

Moottorisahamiehenä olen yhä isäni oppipoika. Kierojen puiden ja konkeloiden kohdalla monesti mietin, miten Esko tämän kaataisi. Joskus lipsahtaa ja välillä vene ja välillä silta hajoavat, mutta jätkän rautainen itsetunto kestää sen.

Se liitelee aatosten yllä

Keskellä Jarmo Vuolanen.

Kiitos kaikille saapastovereille vuodesta 2012. Ei muuta kun kohti uusia seikkailuja. Unelmat Döbelnin MM-kisoista, Kinnulan SM-kisoista ja valkoisista saappaista ovat niin jännittäviä, että vaikka maailmaa hämmentävänä sissinä olen tanssinut saappaan kanssa jo 40 vuotta ja välillä irrottanut, niin ei mieleen tule lopettaa. Yleensä hommasta saa tarpeekseen lyhyemmässä ajassa. Ei saappaanheitosta.

Omalle motivaatiolleni kuluvana vuonna Jarmo Vuolasen kilpakumppanuudella oli iso merkitys. Itse asiassa emme me toisiamme ole tainneet julkisesti kiittääkään, vaikka olemme säännöllisesti kisailleet pitkään ja toisinaan melko tiukasti. Olemme kyllä satoja kertoja yksityisesti kiitelleet, kohteliaasta kätelleet ja halatakin tainneet. Tänä vuonna kättelimme monta kertaa ja tuo ikuinen kisailu muistoineen kannusti minut heittoihin, joihin muuten tuskin olisin innostunut.  Vielä kerran, kuin vanhojen aikojen kunniaksi, seisoimme Äänisen rannalla MM-pallilla rinnakkain, koska nykyisin tällaisilla aikojen koettelemilla veteraaneillakin on oma sarjansa. Hieman minua jo hävetti, koska en minä enää niin iso tähti ole, että ihan mitaleilla ja pokaaleilla palkita pitäisi ja maammelauluja laulaa. Tuoppi riittäisi.

Ensi kerran tapasimme Kerkkoon SM-kilpailuissa lauantaina syyskuun 12. päivä vuonna 1989. Kisa oli saappaanheiton SM-tasolla meille kummallekin ensimmäinen ja rinnallamme oli 70 erilaisen urheilutaustan omaavaa jättiläistä, joista useimmilla lihakset pullistelivat enemmän kuin meillä. Paikallinen lehti kirjoitti kisan jälkeen, että ”melko pienikokoinen Jari Isokorpi voitti”.  Painoin 87 kiloa, mitätöntä siihen nähden, kun kaverit keskimäärin rinnalla olivat samaa kaliiberia kuin kehonrakennuksen Pohjoismainen mestari Markku ”Make” Leppänen tai voimanoston raskaansarjan erikoismiehet Prinkkala ja Perttula. Iso oli myös kiekkojätti Myllykangas. Siihen aikaan voittoa tavoitteli monenlaista moukarimiestä ja kuulajättiä. Suurin kaikista taisi olla painonnostaja ja voimamieskisailija Kari Korpi, möykyn kannon maailmanennätysmies. Laillani Vuolanen, kymmenottelun nuorten suomenmestari, lukeutui varmasti yleisön silmissä niihin pienikokoisiin, me emme juhlineet massalla, mutta olimme melko vikkeliä.

Ensiurani lajin huipulla ei kestänyt pitkään. Oitis kentällä saappaanheiton suomenmestareihin lukeutuva Markku Leppänen ilmoitti, että kehonrakennusta ja muuta voimaurheilua Keravalla harjoittava  Maken talli järjestää seuraavana päivänä saappaanheittokisan, jossa mestarista on mahdollisuus  saada revanssi, tervetuloa sinne! Markun silmistä näin, että hän tosissaan halusi revanssin.

Keravan hiekalla voittoon liidätti Vuolanen. Omaa itsetuntoani hiveli, että toiseksi pisimmälle heittäneenä onnistuin pitämään voimamiehet takana. Vuolasten ja kaltaistemme tulo oli osaltaan käynnistämässä saappaanheitossa vauhtiheiton valtakautta, joka jatkuu edelleen.  Jäykän saappaan kuviteltiin palauttavan voimakorosteisen heiton takaisin kunniaan, mutta kävi päinvastoin: vauhtiheittäjistä tuli entistä ylivoimaisempia. Voi olla niinkin, että heittourheilussa välineellä ei taida kovin paljon heittäjien järjestykseen olla väliä silloin, kun he muistavat harjoitella. Toisaalta vauhdin käyttö vasta vaatiikin voimaa, ehkä hieman enemmän ja monipuolisempaa kuin pelkällä painonnostolla ja bodauksella on mahdollista saada. Mutta sekä voiman kasvattamisessa että harjoittelun nautittavuudessa kuminen väline on ylivoimainen. Se on hauska; se motivoi ja aktivoi lihaksia monin verroin enemmän kuin jäykkä ja se kiinnostaa enemmän harrastajia kuin hankalasti heitettävä ”löysä” tai vaikeasti tartuttava ”jäykkä” yksilö.

Mutta palataan vielä saappaanheitolle paljon julkisuutta tuoneeseen heittäjään nimeltä Markku Leppänen.  Hieman ennen talven tuloa hän soitti ja kutsui Keravan kentällä heitettävään kisaan. Lehdistö oli kutsuttu paikalle. Vettä  vihmoi, tuuli vinkui, oli pirun kylmä. Make verrytteli osallistumalla moukarikisaan.  Sellaiset rapeat 60 metriä mötikkä lensi. Sitten tartuttiin saappaaseen. Heitin ensimmäisellä johtoon ja matkan varrella paransin. Olin likomärkä ja kohmeessa mutta  kärjessä vielä, kun olin viimeiseni heittänyt.  Maken vuoro tuli  lopuksi. Hän keskittyi huolellisesti. Sitten pani saappaan sivuun, riisui paidan pois ja hyvin ruskettuneena lihakset pullistellen jatkoi keskittymistä. Sitten pari pyörähdystä ja Kontio liiteli puoli metriä tuloksestani ohi. Seuraavana päivänä Keravan lehdessä luki, että kylän oma poika Markku Leppänen voitti, vaikka vastassa oli todella iso kaveri, väkivahva Jari Isokorpi.

Seuraavana keväänä soitin Markulle ja kutsuin hänet Riihimäelle Ronttosten avauskilpailuun, 24-tuntiseen saapasmaratoniin. Palkinnot olivat todella arvokkaat ja hienot. Markku tuli, kuten myös naisten suomenmestari Soili Mustajoki. Arvelen, että Make  siinä vaiheessa ei enää tosissaan uskonut voittavansa, mahtoiko halutakaan, mutta esiintyminen yleisön edessä oli hänelle hauskaa showta, josta hän nautti täysin rinnoin.

Sen jälkeen kun Markku Leppänen poistui saapaskentiltä, hän kunnostautui Valentin Konosen valmentajana. Yhteistyö johti kävelyn maailmanmestaruuteen.  Markku oli älykäs ja monipuolinen urheilija. Hän oli aikanaan Richy Bruchin ohella  eräs heistä, joka rinta pystyssä ja hyvin perustein ilmoitti olevansa maailman paras saappaanheittäjä ja  hänestä näki, että hän oli  siitä ylpeä.