Tappelu pimeässä

Kiikoslainen metsätorppa 1800-luvulta.

Kansan motivoimiseksi ovat vallanpitäjät Suomessa käyttäneet keppiä ja porkkanaa. Porkkanaa on tarjoiltu niukasti ja enemmän on luotettu kepin voimaan. Sen notkeaa versiota ruoskaa kerrotaan Ruotsilan kartanon ruotsalaisisäntien kokeilleen 1830-luvulla torppareihinsa.

Kiikkalaisen isohkon kartanon omistivat Ruotsilan valkotukiksi kutsutut veljekset Henrik Gustaf ja Johan Jabob Wirzén, luutnantti ja apteekkari. Kun kartanonherran ruoska itsetuntoisen satakuntalaisen torpparin selkään sivalsi, lyöjän naama pantiin vastaisen varalta muistiin:

- Ko toi saatanan Kana-Jaako tullee pimmeesä vastaan…

Kiivasluontoisen riehujan merkitsi tapaamislistalle useampi silmäpari.

Torpparilaitos oli järjestelmänä kelvoton ja tilanne kiusallinen kaikkien kannalta. Osa torpista menestyi hyvin mutta taksvärkkimiehinä torpparit tai heidän värväämänsä sijaiset olivat isäntien mielestä saamattomia. Kartanopäivänä moni säästeli hevostaan ja voimiaan kotitilan töitä varten.  Torppareilla oli keskenään tapana sanoa, että liikutaan vain sen verran, että tuppi välillä heilahtaa. Työtahti oli voimia säästävä yhteisestä sopimuksesta. He olivat tekevinään työtä mutta se eteni hitaasti.

Wirzénit eivät luottaneet myönteiseen palautteeseen ja palkitsemiseen vaan komentamiseen ja ruoskaan sen jatkeena. Ruotsilan valkotukkien vahvan direktio-oikeuden turvasi kontrahtipaperi, joka oikeutti isännän ottamaan varsinkin sukupolvenvaihdostilanteissa  torpan haltuunsa ilman minkäänlaista korvausta torppariperheelle sukupolvien aikana tehdystä työstä. Heillä oli oikeus koventaa torpparin kontrahtia kauaksi yli perheen kipurajan. Sellaisen luulisi tekevän torpparin alamaiseksi, kuuliaiseksi ja nöyräksi, helposti hallittavaksi. Kartanonherroilla oli oikeus takanaan. Niin Ruotsilan isännät luulivat. He erehtyivät.

Torpparikapina alkoi nykyisessä Sastamalan kaupungissa Kuorsunmaajärven rannalla Kiikoisissa, ”Satakunnan villin lännen” torpparikeskittymässä keskellä korpea. Se imi mukaan sadoittain torppareita, lampuoteja, talollisia ja renkejä seitsemän pitäjän alueelta. Kiikoisten lähimmät naapuripitäjät olivat Kauvatsa, Kiikka, Suodenniemi, Lavia, Mouhijärvi ja Tyrvää. Vaikka internetiä ei tuohon aikaan ollut, verkostoviestintä metsässä toimi tehokkaasti, olihan houkuttimena tappelu ja torppareista monet olivat Porin kuninkaallisen rykmentin ruotusotilaiden poikia, joille tappelun jalo taiteenlaji oli sukuperintönä verissä.

Kapina alkoi, kun Ruotsilan isännät päättivät ottaa Uuden Majamaan torpan kartanon haltuun ja häätää torppariperheen kotoaan pois. Perheen ajo talvea vasten tielle herätti naapureissa voimakkaita tunteita mutta sen oikeutusta torpparit eivät pystyneet kiistämään. Isännät toimivat pykälien mukaan. Häädön aikana ja sen jälkeen tapahtui kuitenkin niin hämmentäviä asioita, että tilanne karkasi häätäjien käsistä ja Uusi Majamaa piti torppansa.

Maanantaina 12. syyskuuta 1836 kartanonisäntä apteekkari Wirzén ratsasti aseistautuneena renkiensä kanssa Uuteen Majamaahan. Mukana seurasivat entinen siltavouti Erkki Sjöblom ja lautamies Antti Setälä. Heidän saapuessaan torpan riihestä kuului puinnin jytinä. Vanhaan satakuntalaiseen tapaan vilja kepakoitiin talkoilla: illalla oli tarkoitus joukolla syödä, saunoa ja juhlia.

Hevosen selästä hypättyään Wirzen ilmoitti ottavansa torpan haltuunsa ja määräsi talkooväkeä lopettamaan puinnin. Sitä jatkaisivat torpan uuden haltijan nimissä kartanon rengit. Vilja kuuluu kartanolle, apteekkari ilmoitti lyhyesti.

Matti Uusi Majamaa pyysi, että hän saisi asua torppaa seuraavaan kesään saakka ja muuttaisi vasta silloin. Apteekkari vastasi, että se ei käy.

Ovesta astui sisään Uuden Majamaan sukulainen Juha Korkeenalanen, joka vetosi apteekkariin, että perhe saisi jäädä torppaan. Apteekkari ei suostunut.

Torppaan laskeutui kylmä, kyräilevä hiljaisuus.  Kohta riiheltä alkoi kuulua rytmikäs varstojen jyminä.  Kana-Jaakoksi kansan kutsuma Wirzen tarttui pyssyynsä ja kiirehti joukkoineen estämään omavaltaisuuden. Riihen ovella seisoen hän työnsi pyssynpiipun sisään ja ilmoitti ampuvansa, jos talkooväki ei lopeta laitonta puintia.

Myöhemmin kiisteltiin oikeudessa, aikoiko Wirzén ampua vai ei. Torpparit väittivät hänen virittäneen pyssyn ja yrittäneen laukaista, minkä apteekkari joukkoineen kiisti. Siitä oltiin yhtä mieltä, että torpanpoika Mattilan Matti tarttui riihen puolelta pyssyn piippuun ja väänsi aseen apteekkarin käsistä.

Samassa rytäkässä riihen uumenista ryntäsi miehiä, jotka pieksivät apteekkarin varstoilla. Oli niin pimeää, että kukaan apteekkarin miehistä ei nähnyt heidän kasvojaan. Pehmitys oli niin perusteellinen, että seuraavana päivänä apteekkari oli täynnä mustelmia ja ontui. Niin kovaa kukaan ei ollut lyönyt, että vihattu häätäjä olisi vakavasti loukkaantunut.

Apteekkarin joukot puolustivat isäntäänsä ja onnistuivat saamaan takaisin pyssyn. Riihestä lappoi kuitenkin ulos niin synkännäköisiä miehiä varstat kädessä, että häätöjoukot ottivat jalat alleen ja pakenivat Vanhaan Majamaahan punomaan Uuden Majamaan valtaussuunnitelmaa. Puimapaikalla torpparit ryhtyivät juhlimaan voittoaan ja pitivät niin hurjaa melua, että häätöporukka pelästyi ja luopui iskusta.

Tämän kertaisista Uuden Majamaan talkoojuhlista tuli normaalia railakkaammat. Torpan tarjoaman kestityksen lisäksi käytössä olivat häätöporukan yltäkylläiset illalliseväät, jotka olivat jääneet Uuteen Majamaahan. Mukana häätäjillä oli muun muassa viinatynnyri, jonka talkoolaiset tyhjensivät ja juhlan kunniaksi hajottivat. Myös apteekkarin joukkojen mukanaan tuomat leivät, voit ja läskit syötiin ja kahvit juotiin.

Tunnelman noustessa Uudesta Majamaasta alkoi kantautua häätöporukan korviin karmivia uhkauksia. Eräs humalaisimmista huusi, että kun Kana-Jaako saadaan kiinni, se hakataan ja sen pää ripustetaan Uuden Majamaan seinään varoitukseksi seuraavalle.

Kun häätäjät seuraavana aamuna varovaisesti hiipivät Uuden Majamaan talolle, se oli tyhjä. Vain Iisakki Korkeenalanen makasi sammuneena riihen edessä. Häätäjät aloittivat aamiaisen Uuden Majamaan tuvassa, mutta ateria jäi taas syömättä, kun paikalle tuli puimaväki seipäiden kanssa ja ilmoitti, että porukan olisi viisainta lähteä kotiin.

”Apteekkarin ja hänen seurueensa ei auttanut kuin palata jokseenkin epäonnistuneelta retkeltään ihmisten ilmoille”, kirjoittaa Juhani Piilonen Sastamalan historian kakkososassa.

Tapahtumat eivät kuitenkaan jääneet tähän, vaan laajenivat konfliktiksi vanhan Satakunnan torpparien ja valtaeliitin välillä. Virkavallan koneisto joutui napit vastakkain torpparien kanssa. Metsäseudun asukkaat nousivat puolustamaan yhteistä asiaa ja aseet vaihtuivat yhä järeämmiksi.  Panokset olivat isot, sillä häätö, jollaisia pelättiin nyt yleisesti, olisi perheille elämisen toimeentulon pohjan murentava katastrofi. Kapinasta oltiin huolissaan Helsingissä kenraalikuvernöörin virastossa sen jälkeen, kun voimattomat viranomaiset pyysivät torpparien kukistamiseen avuksi kasakoita. Kapinaa käsiteltiin oikeuslaitoksessa, jossa torpparit ja heidän tukijansa tekivät yhteistyötä tehokkaasti. Sen miten kansannousu jatkui, kerron seuraavassa blogissa.

Menneet sukupolvet arvostivat kauneutta.

Post a Comment

Your email is never shared.