Miten minusta tuli Kaakkimaan poika?

Kaakkimaantie Kaakinkorvessa, nykyisellä Palmilla. Niin syvällä ettei pitemmälle pääse.

Alasatakuntalaisen miehen sielu on talo. Se on hänen nimensä, vuodentulo keskeisin uskontonsa ja rajakivien määrittelemät manttaalit isänmaansa. Niin on ollut siitä lähtien, kun muuan balttilaiskansa Kokemäenjoen suulle souti ja sivujokia pitkin Satakunnan asutti. Miehet olivat leveäharteisia ja keskivartaloltaan isoja ja he olivat tottuneet ratkomaan eteen tulevia ongelmia kylmästi harkiten voiman avulla; naiset olivat kapealanteisia, työteliäitä ja isoja ja monet pinnaltaan kopeita.

Vanhin poika peri isien pystyttämän talon ja yritti naimakaupalla saalistaa lisää pinta-alaa. Nuoremmista pojista ja tytöistä tuli renkejä ja piikoja, joilla oli kova halu omaan maahan, mutta niukasti mahdollisuuksia. Talon joutomiehistä isännät pääsivät eroon kätevästi: heille annettiin hevonen ja lähetettiin sotatielle, onnekkaissa tapauksissa Keski-Eurooppaan asti. Isäntien mielestä piiat olivat kivoja ja heille oli käyttöä. Jos ei muuten, niin silmänilona. Isännän nahan alla sykki lämmin sydän. Pienessä talossa tai torpassa saattoi olla yksi renki mutta kahdeksan piikaa, joista renki nai ensimmäiseksi raskaaksi tulleen ja seuraavaksi lapsivia tarjottiin vaimoiksi sotilaille.

Ruotsinvalta lopuillaan käynnisti isonjaon. Yhteisomistuksessa olleet metsät jaettiin taloille ja kartanoille. Isännät eivät tahtoneet keksiä, mitä ihminen moisesta joutomaasta kostuu. Emäntä ehdotti, että voihan siellä laiduntaa lehmiä, niin kuin tähänkin asti. Ja onhan se komeaa, jopa arvoa ylentävää, että tuli lisää maata. Isäntä tuumi, että vaikkei mettän paljoudesta välitöntä hyötyä ole, niin onhan se omaa.

Venäjän vallan tulo aiheutti isännille lisää huolia, kun Porin rykmentti purettiin. Maineikkaita satakuntalaisia tappelijoita ei enää tarvittu maailmalla.  Joutoväkeä, laiskoja rengin retaleita ja sotavammaisia lapsineen ja vaimoineen olivat kaikki nurkat täynnä. Ne syövät talon tyhjäksi, isäntä murehti.

Lähetetään ne metsään, emäntä ehdotti. Annetaan niiden asua ja tulla toimeen siellä sillä ehdolla, että käyvät omine ruokineen talossa töissä. Tuovat sieltä metsästä meille polkuja pitkin mukanaan marjoja ja villaa ja viinaa ja kaikkea mitä metsästä löytyy.  Työntekijöinä ne tulevat meille ilmaiseksi, toisin kuin kalliit rengit ja täytyyhän niiden vuokransa muullakin tavoin maksaa.

Eivät ne siellä omin nokkineen kauaa elä. Metsä uuvuttaa pitkän päälle kenet tahansa. Kun ne väsyvät, ne kuolevat nälkään. Kuolleet eivät tarvitse elättiapua, isäntä ilahtui.

Hän alkoi heti kirjoitella torpankontrahteja. Ne menivät kaupaksi, sillä maan ja ennen kaikkea vapauden nälkä oli joutoväessä huikova. Jatkuva isännän silmälläpidon alaisena eläminen ja kyläkuri tuntui nuorisossa ahdistavalta. Metsässä, aina kun oli silmänkantamattomissa, olisi vapaus tehdä mitä haluaa.

Kun katson omia sukujuuriani, ne kaikki vaelsivat 1800-luvun aikana metsään, valtaosa sille ylängölle, joka alkaa Kauvatsan kirkon takaa. Se on kohta, jossa alava, tasainen Ala-Satakunta vaihtuu jylhäksi vuoriseksi Ylä-Satakunnaksi. Siitä tuli torpparien, kuttujen, viinankeittäjien ja kuuluisan satakuntalaisen kutunjuuston valtakunta. Siitä tuli tarinoiden, pilkkalaulujen ja luovan selviytymisen kehto. Siellä ihmiset kuolivat nälkään ja selviytyneet kasvoivat maineeltaan jättiläisiksi, jotka tunnettiin kymmenien kilometrien säteellä ja joista kerrottiin tarinoita sukupolvia myöhemmin. Näitä ihmisiä rintamailla pilkattiin mettämaalaisiksi mutta he itse ottivat sen kunniana, mutta jos oikein pilkattiin, vetelivät raivolla pilkkaajaa turpiin ja jos tappelu laajeni, tarttuivat metsätyön harjoittamin käsin lähintä uhkaajaa kurkkuun tai ensimmäiseen aseeseen, mikä käteen sattui.

Pitkään aikaan siihen metsään ei kulkenut teitä, vaan ihmiset vierailivat toistensa luona polkuja pitkin. Se metsä oli rajaton ja ulottui usean pitäjän alueelle, mutta käytännön kannalta siellä ei valtakunnallisilla hallintorajoilla ollut merkitystä. Siellä vallitsivat omat lakinsa.  Jo 1870-luvulla siinä loputtomassa metsässä asui enemmän asukkaita kuin Tampereella ja Porissa yhteensä. Se metsä oli Suomen suurin torpparikeskittymä. Siellä vaatimattomista kulkuyhteyksistä huolimatta sosiaalinen elämä talkoojuhlineen, piirileikkikallioineen ja iloisine torppineen oli huomattavasti vilkkaampaa kuin kaupungeissa nykyisin. Metsässä raadettiin kilvan, laulettiin, tanssittiin, mässäiltiin, tapeltiin, ryypättiin, tehtiin talkoilla puhde- ja yötä ja harjoitettiin epäaviollista seksiä, jos ei muuten niin maksua vastaan ja kun metsän vapautta halusivat maistella, sinne asiakkaiksi hakeutuivat myös rintamaiden asukkaat, niin papit, isännät kuin nimismiehet.

Metsässä pikkumaiset lakikoukerot oikaistiin ja siellä vallitsivat selviytymisen lait. Rintamailla metsäseutua sanottiin Satakunnan villiksi länneksi.

Jos tuosta noin sata vuotta kestäneessä torppariajan kertomuksesta etsii historiallista juonta, sen eräs piirre on metsän valtava arvonnousu ja torpparien kamppailu irti isäntien talutusnuorasta itsenäisiksi metsänomistajiksi. Kuten myöhempi kertomukseni vuoden 1836 torpparikapinasta vihjaa, isäntien ja torppariväestön yhteenotto oli välillä väkivaltaista huipentuen vuoden 1918 sisällissodassa veriseksi. Yhteisen tavoitteen puolesta metsän asukkaat oppivat tekemään yhteistyötä, joka oli tehokkaampaa kuin rintamaiden isäntien harjoittama. 1800-luvun kapinassa torpparit nujersivat ruotsalaisisäntien harjoittaman mielivallan ottamalla lain hetkeksi omiin käsiinsä ja saavuttivat itsensäkin yllättäen hyviä tuloksia, mistä johtunee, että tapahtuma on valtakunnallisessa historiankirjoituksessa unohdettu; mettämaalaisten onnistunut kapina siihen aikaan ei oikein sovi historian valtavirran käsitykseen, jonka mukaan suomalainen maalaisrahvas olisi ollut passiivista, herroja kunnioittavaa, hieman tyhmää ja nöyrää, siis holhousta tarvitsevaa. Harkitsevat ja tarkkaan tekonsa suunnittelevat satakuntalaiset eivät ole olleet nöyriä koskaan, he tiesivät mitä he tekivät, eikä mielivaltaan alistuminen ole ollut heillä päällimmäisenä mielessä. He osasivat hoitaa asiansa tehokkaasti sekä metsässä että oikeussalissa.

Kun esipolvien jälkiä seuraten synnyin mettämaalaiseksi Kaakkimaan pojaksi vuonna 1956, metsässä elettiiin jo vaurasta aikaa.  Sain elää yltäkylläisen lapsuuden voitokkaassa selviytymiskulttuurissa ja käydä haluamani koulut. Vaikka ison kylän koulussa minua mettämaalaisuudestani yritettiin kiusata, se ei isommin häirinnyt, vaan nosti taustastaan ylpeän miehen itsetuntoa. Minulla oli jälkikäteen ajatellen kuvaavia pilkkanimiä: Iso-Antti, Vastarannan kiiski, Filosofi.  Sellaisiahan minä olen suurimman osan elämästäni ollut. Kaakkimaa, kuten jo suuri osa Suomea, oli 1960-luvulla metsiensä ansiosta voimissaan ja kukoisti.

Post a Comment

Your email is never shared.