Runoilija on rumpali

Sen lehmän nimi oli Leena.

Se oli syntynyt ennen minua, 1950-luvun alussa Palmin navetassa ja se varttui mummuni Palmin Senjan kasvattamana.

 Mummu oli viisas nainen ja niin oli lehmälaumaa johtava Leenakin.

Leena oli ruskea, pyöreä, sarveton, lempeä lehmä, ei kovin isokokoinen. Kun sitten lehmäjoukkoon ilmestyi iso vaaleaverikkö Helena, joka väkivallalla yritti ottaa vallan laumassa, se oli toivoton hanke. Lehmät nousivat Helenaa vastaan kapinaan. He kunnioittivat Leenaa, joka omalla älykkäällä rauhallisuudellaan johdatti tyttäret laitumella maukkaille ruohotupsuille.

Ei meillä montaa lehmää ollut, kolme tai neljä, mutta maito vietiin Zetorilla Kauvatsan Osuusmeijeriin, joka kotimme lähistöllä oli pienikokoisuudestaan huolimatta eräänlainen mallimeijeri.

Se oli perustettu vuonna 1887, kun useimmat osuusmeijerit syntyivät vasta 1900-luvun alkuvuosina. Meijeriä johti sivutyönään kansakoulun opettaja Vilho Oksanen. Juuri hän ajoi voimallisesti meijerien yhteistyötä ja oli johtava hahmo Valiota perustettaessa. Kauvatsan Osuusmeijeri oli vuonna 1905 Valion perustajajäsen ainoana meijerinä Satakunnasta. Valio vastasi maitotuotteiden ulkomaankaupasta. Oksasesta tuli Valion hallintoneuvoston puheenjohtaja 18 vuodeksi.

Oksasen ansiota oli se, että Kauvatsalla voi kirnuttiin separaattorimenetelmällä, kun ympäristön muissa meijereissä käytettiin radiaattoria. Kaukoviisas Oksanen johti separaattoriliikettä. Radiaattorimenetelmällä tehty voi maistui makealta, eikä ollut ihmisten mieleen. Separaattorivoi oli toista maata. Se meni kaupaksi.

Ennen ensimmäistä maailmansotaa voi oli Suomen vientituote sahatavaran ja paperin rinnalla. Teollistuminen Euroopassa lisäsi voin kulutusta. Pietarin ja Englannin tehdastyöläiset ahmivat satakuntalaista voita niin paljon kuin meijerit kykenivät toimittamaan.  Voirahoilla kotiseutuni maitotilat rakensivat komeita taloja.

Vaikka en sitä ulospäin näyttänyt, olin lapsellisella tavalla ylpeä, kun perheemme palkittiin Kauvatsan Seuratalolla hopealusikalla maidon korkeasta rasvaprosentista. Varmasti uneksin, että minäkin joskus saisin lusikan jostakin ansiosta. Kun mietin, niin iso kunnia palkinnosta kuului Leenan rennolla tyylillä johtamalle lehmälaumalle, jossa vallitsi positiivinen, maidontuotantoa edistävä ilmapiiri.

Kun Leena kevättalvella 1969 kuoli vanhuudenheikkouteen, sain 12-vuotiaana nuorena runoilijana aiheen lehmän hautajaisista kertovaan runoon. Tapaus oli sen verran erikoinen, että herätti mielenkiintoni. Ei lehmiä yleensä haudattu, vaan pattipolvikantturatkin saateltiin Osuusteurastamon autoon. Mutta Leena oli niin loppuun palvellut maitotalouden sankari, että kuoli toimensa ääreen navettaan, eikä enää kyytiin kelvannut.

Kirjasin tapahtuman samana iltana runomuodossa sinikantiseen vihkoon, jonka laulaja Eeva muutama vuosi sitten löysi.

Kun tarkemmin mietin, Leenan kaltaisia pieniä, pyöreitä, ruskeita, empaattisia  lehmiä ei missään näy. Ehkä he ovat kuolleet sukupuuttoon. Leena saattoi olla satakuntalaisen rotunsa viimeisiä. Mutta sen geenit on tallennettu oman laitumen multaan, joka nyt kasvaa metsää.

Post a Comment

Your email is never shared.