Matkalla Satakunnan Villiin Länteen

Jouluaattoaamuna 2014 matkalla Tyrväälle. 

Minulta on kysytty, mikä on seuraava suuri projektisi sen jälkeen, kun nuori polvi ottaa vastuun saappaanheiton maailmanvalloituksesta. Paljastan sen tässä. Aion kirjoittaa enemmän, vaihtelevista aiheista. Saappaanheittoa en hylkää: onhan siihen liittyvä mediatyö asiantuntijaosaamistani, jota saatan hyödyntää monin tavoin. Tunnen saappaanheiton sielunelämän, verenkierron ja sykkeen sekä siihen sisältyvän inhimillisen draaman ehkä maailmassa parhaiten. Se on kansainvälisesti myyntikelpoinen vaellustarina mutta jotta se kantaa, se kannattaa tarjoilla englannin kielellä ja vasta kääntää suomeksi.

Rakkaudesta suomenkieleen aion kirjoittaa lisää kotiseutuni historiallisia tarinoita työnimellä Satakunnan Villi Länsi. Suvustani ja muista vanhan Satakunnan asukkaista, metsän asuttajista ja kesyttäjistä ne kertovat. On ne sen verran erikoisia juttuja, että kai niistä muutama Hollywoodissa filmataan, ellei sitten aidossa ympäristössä noin 15 kilometriä Kokemäenjoesta mutkan kohdalta koilliseen.  Vaikkei elokuvattaisikaan, ehkä niistä syntyy lukukelpoisia kokoelmia hieman Sakari Topeliuksen Talvi-illan tarinoiden tapaan.

Aito Kiikoisten mies Peltomaan Henry oli se kaveri, joka sai houkuteltua minut saappaanheittoon mukaan nähdyin seurauksin. Jos jollekin halutaan jakaa saappaanheiton uranuurtajapalkinto, niin ehkä se hänelle kuuluu. Henry oli sen verran fiksu, että ymmärsi jättää heittourheilun jo parikymmentä vuotta sitten. Hän ryhtyi keräämään paikallisia tarinoita. Henry videoi vanhojen ihmisten muisteluja ja ottaa talteen valokuvia. Saaliinsa hän tallettaa digitoituna kassakaappiin. En kovin hyvin tunne aarteen sisältöä. Olen saanut vain makupaloja. Kun noin viisi vuotta sitten kävin kylässä, taltioituna oli muun muassa 30 000 valokuvaa. Parantuneen tekniikan ansiosta niitä on nyt todennäköisesti tallella valtavasti enemmän. Voidaan puhua oman aikamme Lönrotista. Kun jokin aika sitten keskustelimme, Henry kertoi hankkineensa metallinpaljastimen ja luotaavansa suomalaisten historiaa pintaa syvemmältä tekemällä muinaishistoriallisia kaivauksia Sallassa, josta Henryn vaimo on kotoisin.

Minua ja Henryä yhdistää jonkinmoinen uudisraivaajahenki. Se taitaa olla molemmilla satakuntalaista sukuperintöä. Muuten olemme aivan erilaisia persoonia. Siinä missä Henry on keräilijöiden aatelia, olen minä tarinankertoja. Eräänlaisena höpötanelina olen palloillut pikkupojasta lähtien. Sanovat sitä sukuviaksi.  Kirjoituksista ja valokuvista olen saanut elantoni.  Olen myös soittanut kitaraa ja laulanut, mutta siitä ei minulle ole maksettu, tuskin koskaan edes luonnossa. Toisin oli isoisäni Isonkorven Matin serkulla, Satakunnan kuuluisimmalla pilkkalaulujen tekijällä Syrjälän Villellä. Hänelle saatettiin maksaa. Höpötaneli on hänen keksimänsä nimitys omasta itsestään. Mutta palaan tuohon etevään humoristiin ja humanistiin myöhemmin.

Hyvä tarina vaatii joskus hieman kenttätyötä. Tarina ei ole minkään arvoinen, jos se ei ole syvärakenteeltaan tosi. Sukuni vaiheisiin perehtymisen ja kotiseutuni historian tutkimuksen aloitin noin viisi vuotta sitten. Ehkä muistatte, innokkaana paikallishistorian löytöretkeilijänä aloin tarinoida heti, koska blogin kirjoittaminen oli minulle tapa tehdä muistiinpanoja, taltioida omia muistojani ja tutkimaani.

Vaikka Villin Satakunnan ensimmäiset tarinat saavat poskilleni häpeän punan, sisältyi niihin nerokkuuttakin.  Mielestäni juttu kauvattalaisesta keenistä oli melko hauska ja avasi näkökulman kauvattalaisuuden ytimeen, huomattavan kehittyneeseen ruumiinosaan. Olin aikaani edellä, sillä paikallisesta perimästä on viimeisen vuoden aikana tullut geenitutkijoiden lempiaihe.  Kauvattalainen keeni oli pakina, jossa tallentuu kauvatsalaista, tarkemmin sanottuna jalonjalaista puhetapaa. Jalonojalaista on harvemmin muistiin merkitty. Äitini on kotoisin sieltä.

Anttien ja Mattien nimiperinteessä vaivaa aloittelijalle anteeksi annettava tiedon puute, joka korjautui seurakuntien arkistoja kaivamalla.  Blogikirjoitus oli siis mitä asiantuntemattomin mutta kannusti tutkimaan eri sukujani lisää. Työssä auttoi serkkuni, joka on Sastamalan sukututkijoiden puheenjohtaja sekä eräs tyrvääläisten sukujen tutkijatar, joka paljastui etäiseksi sukulaistytöksi. Oman suvun historian tuntemus on ihmiselle muuta omaisuutta arvokkaampaa, koska sukuperimä vaikuttaa ratkaisevasti elämään. Mitä paremmin sukunsa historian tuntee, sitä enemmän geenejään voi käyttää hyväksi, koska voi valita, mitä sukunsa ominaisuutta milloinkin hyödyntää. Ihminen ei ole ajopuu.  Ehkä minäkin eläkepäivinä hankin mammonani pilkkalaulujen esittäjänä. Kylä mää voin semmottia tehrä ko mää oon nin söpö!

Tarina Hissun Kissun on miltei elokuvan synopsis, mutta sitä vaivaa paha kansalaissodan vaiheisiin liittyvä asiavirhe: mainittua taistelua tuskin käytiin Tampereen Kalevankankaalla, vaikka sielläkin kiivaasti sodittiin, vaan siitä 30 kilometriä pohjoiseen Karkun kirkon luona, jossa punaisten rintama murtui vasta Tampereen romahduksen jälkeen. Kiikan punakaarti nimittäin soti siellä. Tarina kehittyy varmasti vielä, koska hengissä on henkilöitä, joilla on lisätietoa kerrottavana tuosta lannistumattomasta satakuntalaisesta punasissistä.

Muistelma Ensi kertaa naisissa, jossa isosetäni Iisakin kanssa seikkailimme Kiikoisissa, on luonnollisesti kestävällä tavalla tosi. Isonkorven Iisakki on paikallissankarin mitat saanut omalakinen sissi, joten häneen joudun palaamaan ehkä useamman kerran ainakin tarinan sivuhenkilönä. Jotain kerrottavaa minulla myös on Lanteen Iisakista, Iisakin ja Matin enosta, joka oli ainakin nuoruudessaan hurja mies ja ehkä Iisakin esikuva.

Tulen antaneeksi tulevaisuudestani sellaisia lupauksia, että  vaimo epäilee, pystynkö niitä täyttämään. Mutta eikö se ole niin, että nykytalous toimii odotusarvoilla?  Siispä odottamaan ja punnertamaan tarinoilla Suomi nousuun!

Post a Comment

Your email is never shared.