Isonkorven susipojan jäljillä

Isonkorven nykyisen talon rakennutti Isonkorven Iisakki 1928.

Elettiin vuotta 1859, kun taatani isä Isonkorven Antti vaelsi kirveineen ja vaimoineen Vanhan Satakunnan korpeen niin syvälle, että jos hän olisi pitemmälle mennyt, hän olisi alkanut vaeltaa korvesta pois ja 15 kilometrin päässä Kiikanojalla hän olisi tullut metsästä ihmisten ilmoille.

Hallahöyryjä tunkevan Mäntysuon laitaan Antti alkoi pystyttää riihtä, jonka lujia hirsikertoja oli vielä jäljellä lapsuudessani. Polttelin niitä 1960-luvun lopulla Isonkorven saunan pesässä.

Antti ei ollut mikä tahansa mies, vaan asuttajasukua, jolle metsän valtaus oli verissä. Hänen isänsä kolmen torpan Mattina tunnettu Perähuhdan Matti oli samoihin aikoihin sytyttelemässä kaskea ja tekemässä elämänsä viimeiseksi jäänyttä valtausta lähes yhtä syvällä korvessa kuin poikansakin.

Isonkorven perustamisesta ei mennyt vuottakaan, kun uudessa riihessä saunovalle Antille ja hänen vaimolleen Tuohiniemen Esterille syntyi esikoinen, joka sai nimekseen Josefiina, kahdesta Isonkorven Viinusta ensimmäinen, ja vajaan vuoden päästä siitä syntyi poika Antti Eevertti. Se oli alku tarinoille, jotka paikkakunnalla tunnetaan tavaramerkillä Hullut Isonkorven veljekset, vaikka pitää muistaa, että tuohon paljon puhetta aiheuttaneeseen joukkoon kuului suurimman osan ajasta yksi tyttö.

Useita kilometrejä pitkä Isonkorven tie rakennettiin 1966, jotta pääsisin oppikouluun. Hiekka tiehen otettiin Isonkorven pellosta.

Mummuni Palmin Senjan sylissä keinutuolissa saaliin kiedottuna noin viisivuotiaana kuulin ensi kertaa tarinan Isonkorven susipojasta, joka oli yksi veljeksistä. Ehdin susipojan välillä unohtaa, koska sukuni tositarinoiden aarteisto on mitä rikkain, ja meillä nuoremmillakin suvun jäsenillä on taipumusta ajautua tai joutua mitä kummallisempien puheenaiheiden päähenkilöksi. Susipoikatarina alkoi vaivata mieltäni sen jälkeen, kun se kymmenkunta vuotta sitten tuli vastaani metsän toiselta puolen, Kiikoisten Tyynistönmaasta, tarina-aineistoja keräävän Peltomaan Henryn kertomana.

Sekä mummuni että tyynistönmaalaisten kertomuksessa susiemo ottaa pennukseen  alle kymmenvuotiaan Isonkorven pojan tämän käydessä riihen nurkalla kusella. Liekö susi menettänyt oman lapsensa. Joka tapauksessa hellä susi kasvattaa ja jopa ruokkii pojan, opettaa hänelle susien tavat ja pojasta tulee lauman jäsen. Poika pysyy tukevasti kaksijalkaisena ihmisenä ja hän puhuu selvää Kaakkimaan kieltä. Susipojan kavereita ovat metsästäjät, koska koira on tarpeeton: poika auttaa heitä haistamalla hirvieläinten jäljet. Jotkut pelkäävät poikaa, koska tämä ulvoo öisin ja sudet vastaavat kuorossa. Hänen väitetään seurustelevan susien kanssa. Muuten hän tyytyväisenä asuu omassa asunnossaan ja tekee monenlaisia töitä.

Kansantarinat vaeltavat kymmeniä vuosia, parhaat vuosisatoja. Niiden alkuperä on joskus arkistoista jäljitettävissä. Arkistoja penkoneena minua on hämmästyttänyt, miten jopa parisataa vuotta vanha tarina on osoittautunut kansan suussa kulkeneena viimeistä faktaa myöten todeksi. Satakunnan metsäseudulla ei loppujen lopuksi paljoa satuiltu, saati valehdeltu. Siihen ei ollut varaa, koska elämän jatkuminen riippui tosiasioiden tarkasta havainnoinnista, täsmällisestä viestinnästä ja muistamisesta. Elämä ja kuolema korvessa oli sananmukaisesti koko ajan veitsenterällä. Kansalla oli omat muistimetodinsa aikana, jolloin nettikalenteria ei tunnettu.

Kertomus susipojasta minua oudosti viehätti. Jos se on totta, olen suden sukua. Ainakin isosetäni oli puoliksi susi. Perimysasioissa kai nykyään myös adoptiot lasketaan.

Salin hyllyssä on kuva vuonna 1914 Isossakorvessa syntyneestä sedästäni  Ernestistä. Rajavartija Ernesti kuoli lokakuussa 1941 Petsamon Suonikylässä käydyssä taistelussa, jossa kaatui 53 vastustajaa ja kaksi suomalaista, toinen Ernesti ja toinen Rajavartijakomppanian alikersantti (Lähteenä kirja Luton miehet).

Aina tiukasti tosiasioissa pitäytyvä mummu kertoi ehkä susipojan nimen, mutta en sitä muista. Aloin siis selvittää susipoikatarinan syntyä ja sitä, kuka on se veljes, johon tarina liitetään. Kusipaikka riihen nurkalla antoi hyvän vihjeen. Isonkorven väki asui riihessä siihen asti, kunnes talo valmistui. Susipojan täytyi olla siis yksi varhaisista veljeksistä.

Veljeksiä oli lopulta yksitoista kahdesta eri äidistä ja lisäksi kaksi tyttöä, jotka molemmat olivat Viinuja. Kaikkien elämäntarinat tunnen pääpiirteittäin, koska heistä on merkintöjä kirkonkirjoissa, mutta papin papereissa ei ole mainintaa susipojasta.

Kun Isonkorven Antti 1860-luvun alkupolella loi omaa isokorpilaista imperiumiaan, elettiin ankaria aikoja, vuodesta vuoteen jatkuvaa nälkävuotta, joka huipentui pahimmilleen vuonna 1867. Ruoka oli hankittava omin neuvoin metsästä. Syötiin linnunmunia, kaloja, riistaa, marjoja, juotiin koivunmahlaa ja kaikkea ison korven tarjoilemaa herkkua. Ruokavaliota voisi kutsua luolamiehen dieetiksi. Jos omat neuvot eivät riittäneet, jos metsän anti ei maistunut, asujan armahti kuolema. Sellaisen selviytymistaistelun voittaja oli hyvien aikojen palattua todella neuvokas ja vahva persoona.

Antti Eevertin ja Viinun jälkeen syntyi Sakari vuonna 1862, Kustaa vuonna 1864 ja Aleksanteri vuonna 1866. Viinu kuoli kulkutautiin nälän heikentämänä jo vuonna 1864 ja Sakari, Kustaa ja Aleksanteri vuonna 1868. Jäljelle riiheen jäivät Isonkorven Antti vaimonsa kanssa ja pojista sitkein, Antti Eevertti. Uusia lapsia syntyi tilalle vähitellen: vuonna 1871 uusi Josefiina eli Viinu ja vuonna 1873 Vihtori. Vuonna 1880 oli Antin vaimon Esterin vuoro kuolla.

Vuoden 1973 jälkeen talossa ei ole enää asuttu.

Emäntä talossa pitää olla. Viisikymppinen Antti nai itseään kaksikymmentä vuotta nuoremman piian, Lanteen Hetan, ja Isonkorven poikien kakkossarja pääsi vauhtiin. Vuonna 1883 syntyneestä Iisakista tuli Isonkorven isäntä. Vuonna 1885 päivän valon nähnyt Kalle, vuoden 1886 Oskari ja vuoden 1887 tulokas Akseli lähtivät aikanaan Amerikkaan, jossa Akseli hankki itselleen huomattavan omaisuuden, josta riitti Suomeenkin dollareita perinnöiksi asti. Vuoden 1891 lapsi Jooseppi hukkui Syväjärveen. Isonkorven veljessarjan täydensi 1895 veljeksistä nuorimmainen, isoisäni Matti, josta tuli naapuritalon Palmin isäntä.

Poikien syntymähistoria kertoo vastauksen siihen, kuka oli Isonkorven susipoika. Ainoa mahdollisuus on Antti Eevertti, joka asui riihessä ja kävi kusella riihen nurkalla. Nuoremmat asuivat jo talossa ja kusivat talon rappusilta tai sisällä kusiämpäriin.

Jos vuotta, jolloin Antti Eevertti alkoi seurustella susien kanssa pitäisi veikata, niin oma intuitioni sanoo, että se on 1800-luvun nälkäisin vuosi 1867. Silloin hirvieläimet oli saalistettu vähiin ja susillakin oli nälkä. Susi on koiraeläin ja vaikka siitä puhutaan paljon pahaa, oma kokemukseni kesystä sudesta on, että mieluummin susi on ihmisen ystävä, jopa uskollinen ystävä, kuin vihollinen. Jos pystyt auttamaan sutta, niin susi auttaa sinua ja nuolee jopa haavasi ja jakaa aterian kanssasi, mikäli se aidosti pitää sinusta.

Kertomus Isonkorven susipojasta on tarina yhtä paljon sudesta kuin ihmisestä. Poikkeuksellisena aikana kaksi nälkäistä oppivat tekemään yhteistyötä ja sen ansiosta he olivat isossa nälkäisessä metsässä selviytyjiä. Ainoana Isonkorven silloisesta sisarussarjasta Antti Eevertti jäi henkiin, yhtenä neuvokkaana jäsenenä metsästävää susilaumaa.

Rippikirjaan pappi on Antti Eevertistä merkinnyt kommentin “tylsämielinen” ja toinen papin  kommentti kertoo, että Antti Eevert ei kelpaa asepalvelukseen. Toisaalta rippikirjasta käy ilmi, että Antti on lukutaitoinen ja osaa ilmeisesti kirjoittaa. Antin ammattina esiintyy “työmies”. Hänellä maksetaan Poussan maatilalta palkkaa, toisin kuin taksvärkin tekijöille.

Papin arvio susipojan sieluntilasta ei ole kumma. Ei  säyseässä puuroyhteiskunnassa ole ylevää, että mies syö raakaa lihaa ja ulvoo susien kanssa öisin. Mutta ilmeistä on, että korvessa susipoika on kovempi jätkä kuin pappi.

Post a Comment

Your email is never shared.