Kauvattalainen keeni

Jos meissä satakuntalaisissa on jokin periytynyt piirre, niin se luultavasti on mahtavuus, jota verhoaa omien saavutusten liioiteltu vähättely, yritys teeskennellä maanmatoa: köyhää, nöyrää ja vaatimatonta.  Sitä satakuntalainen yrittää kovasti, mutta mahtavan luonteensa takia hän onnistuu huonosti.

Katsokaa satakuntalaista isäntää, joka juuri on heittänyt uuden saappaanheiton maailmanennätyksen ja peitonnut metrikaupalla entisen, niin mitä hän mahtaa sanoa:

” Ei se vaan lennä (syvä huokaus).  En tiä, mikä mua vaivaa.”

Kun satakuntalainen emäntä järjestää pirot, niin jo alkupalojen aikana valtava ikihonkapöytä notkuu niin monenlaista satakuntalaista ja kansainvälistä herkkua, että Ruotsin kuningas lähtee kesken pitoja kotiin nolona, koska hän tietää, että vaikka halua ja mahtava luonne hänelläkin on, niin Ruotsin hovilla ei ole varaa järjestää  vastaavaa tarjoilua.

Sitten pöytään tuodaan kymmenet erilaiset pääruoat alkaen hirvilihapullista ja lihamakkaroista, joita höystävät valtavat juomapatterit mallasviskeistä vuosikertaviineihin, kiitellyimpänä juomana korpiroju.  Kun sitten pyöreä ja hieman punakka emäntä kantaa pöytään  jälkiruokien merkeissä satoja erilaisia kaakkuja ja pikkuleipälajitelmia, ja naapurin emäntä kehuu, että “ompa ernomasen hyviä pikkuleipiä, sää oot pannu pöyrän  korreeks”,  niin emäntä toteaa vaatimattomana:

“Ei meillä juur mittään oo. Tää on vaan tämmästä, tavallista. Pankaas kastain ny!”

Kerrotaan, että Satakunnan asuttivat ylös Kokemäenjokea soutavat leveäharteiset ja isovattaiset jättiläiset, ja pienikokoiset kanta-asukkaat vetäytyivät sivummalle, osa Rauman Lappiin saakka.  Hiisiksi nimitetyt asukkaat toivat suomen kieleen kaksi uutta sanaa, toinen oli olut, ja toinen Perkele, joka oli hiisien ukkosen jumala. Heimot ovat sen verran keskenään sekaantuneet, että nykysatakuntalaisissa ei  ole hiisistä muistuttamassa paljoa muuta kuin yksi iso ruumiinosa ja monista hiisien perillisistä on tullut muotokristittyjä, eivätkä kaikki  enää juo olutta, vaan valtaosa on siirtynyt kirkkaisiin. Kristillinen Jumala välttää hyvin niissä vähäisissä toimissa mitä hänellä  vielä on; vain äkkitoimintaa vaativia kriisitilanteita satakuntalainen ratkoo ukkosenjumalan avustuksella, koska pahoissa paikoissa Perkele tuntuu kaikkein  luotettavimmalta kaverilta.

Vahvimpana hiisiperinne elää Kauvattalla, jota ammoisista ajoista lähtien on sanottu isovattaisten maaksi. Siellä peräkulmilla on yhä Kaakkimaa, jossa miesten lempihuvina on leikitellä mettätraktoreilla nostelemalla niitä takapyöristä ilmaan. Toinen perikaakkimaalainen laji on vattalla hyppely: miehet mittelevät siitä, kuka pomppii vatsallaan maassa maaten sata metriä nopeimmin. Vanhojen hiisitapojen mukaisesti kaakkimaalaiset  heittävät saappaista lähtien kaikkea mitä käteensä saavat. Kun joku heittää oikein tolkuttoman pitkän heiton, niin vieressä seuraava ihaillen tokaisee:

“Opperkele!”

Sitten hän tarttuu heittovälineeseen ja heittää vielä pitemmälle.

Muuan isovattainen kauvattalainen, nimeltään Eemil Nestor Setälä aikoja sitten määräsi, että suomen kirjakieli on kirjoitettava ja lausuttava  kauvattan kielen mukaan.  Kuuluisin  Setälän suomenkieleen tuomista kauvattalaisuuksista on änk-äänne. Koulussa meistä useimmat joutuivat Setälän kieliopista opiskelemaan kauvattalaisuuden helmet: kenkät, länket, kankaspuut. Suomen kielioppiin tuli kuitenkin Setälän sanellessa ehkä sihteerin humalatilan takia kohtalokas virhe: tuo raumalainen kirjoitti kielioppisäännön deliriumissaan peilikuvana, täsmälleen niinkuin Setälä kielsi, tunkien joka väliin suomalaisille oudon g-kirjaimen.

Koulumestarimme painotti: “Nämä kauniit suomenkielen sanat pitää ääntää:  kenkät, länket, kankaspuut ja hups – meillä on änk-äänne.” Hän halusi, että kaikki Suomen lapset oppivat änk-äänteen. Itse kävin Kauvattalla Piilijoen kansakoulua ja ylpeänä voin todeta, että meistä valtaosa taitoi ääntää änk-äänteen oikein kauvattalaisella tavalla, niinkuin me osasimme jo ennen kouluun tuloa. Ihan kuten Eemil Nestor Setäläkin.

Änk-äänteen lisäksi muita kauvattan kielen erityispiirteitä ovat täysin omat kirjaimet, joita ei levinneisysaluettaan laajemmalta tapaa. Ne ovat kee, ree ja pehmee-pee, joka useimmiten esiintyy sanassa panaani.

On todettava, että kauniin äidinkielen lisäksi isovattaisuus on Kokemäenjoen vaikutuspiirissä elävän satakuntalaisuuden suurin ylpeyden aihe. Satakuntalainen kulkee mielellään ryhdikkäästi vatta pystyssä ja taputtelee sitä hellästi vakuuttuneena, että siinä rentona lepää vaurauden symboli, erityisyyden ja ylivoimaisuuden lähde, energiakeskus, ihmisen sielu, esteettisesti upea taideteos, kansan ihailun kohde,  samanlainen kuin nallekarhulla.

Kauvattalainen nainen erottuu lajitoveristaan miehestä sillä tapaa, että hänellä on ison vattan sijaan tai lisäksi iso perse. Se ei ole leveä, kuten itäsuomalaisella sisarella vaan kapea, mutta se on kauniisti taaksepäin kaartuvalla tavalla pitkä kuin sarkajako.

isanta

Isäntä palaa perämettältä (häämöttää taustalla). Tunnistatko keneettistä erityispiirrettä?

2 Comments

  1. eijai
    Posted 04.09.2011 at 11:30:08 | Permalink

    Tunnistanha mie, ison vattan :–) Koet vaan Saapassissi pysyä mukana kuvioissa vielä pitkään, piä ittestäs huolta, olet sellainen herrasmieslahjakkuus joita ei ole liian tiuhassa.

  2. Posted 05.09.2011 at 11:27:44 | Permalink

    Mitenkä tässä nyt nöyrää maanmatoa teeskentelisi, kun ihastuttava Eija I. kehuu herrasmieslahjakkuudeksi taivaisiin. Olen nolo ja punastunut… voi että lämmittää! Tämä on ihan liikaa. Nöyrä kiitos kuitenkin!

One Trackback

  1. [...] sillä paikallisesta perimästä on viimeisen vuoden aikana tullut geenitutkijoiden lempiaihe.  Kauvattalainen keeni oli pakina, jossa tallentuu kauvatsalaista, tarkemmin sanottuna jalonjalaista puhetapaa. [...]

Post a Comment

Your email is never shared.