Heittourheilijan seksielämä

Hippeilyyn taipuvaisena olen miettinyt sitäkin kysymystä, miksi ihmiset harrastavat seksiä. Ainoa vastaus, jonka olen keksinyt, on se, että seksi on hauskaa. Jos se lakkaisi olemasta hauskaa, ihminen kuolisi sukupuuttoon.

Harrastajafilosofina olen pohtinut myös sitä, miksi dinosaurukset kuolivat sukupuuttoon. Lakkasiko niiden seksi olemasta hauskaa? Jos lakkasi, olen vakuuttunut siitä, että syynä ei ainakaan ollut niiden iso koko. Entisenä pikkupoikana ja nykyisin melko isona olen havainnoinut, että isojen seksi se vasta komijaa onkin. Siinä tanner tömisee ja aitaa kaatuu. Saappaanheitto muistuttaa seksiä ainakin siinä mielessä, että se on hauskaa. Kun se lakkaa olemasta hauskaa, sille uhkaa käydä kuten dinosaurukselle.

Heittoliikunta on ihmiselle myötäsyntyistä hauskaa. Jos ette usko, katsokaa pikkupoikia ja niiden heittelyintoa. Se vain on ikävää, ettei kaupungeissa mitään saa heittää. Kun heittoväline niin ihanasti lentää, sen osumispaikassa aina jotain hajoaa. Vanhemmat toruvat. Ihmisen hyvinvoinnille tärkeästä heittämisestä on kyläyhteisöissä tullut syntiä. Siksi parhaat heittourheilijat tulevat sieltä, missä on tilaa: Suomesta, sen haja-asutusalueilta.

 Olen varma, että jo alkusuomalainen valitsi ammattinsa ja asuinpaikkansa siksi, että siinä sai kaloja, hylkeitä ja peuroja saalistaessa melko paljon heitellä. Elämä maistui elämältä ja se oli hauskaa. Mutta hän olikin mies, ei marjanpoimija. Naiset poimivat marjoja ja keräsivät järvestä vesipähkinöitä, joita metsämiehet heittelivät kokolihan kyytipoikana suuhunsa isoilla kourillaan. Naiset viljelivät myös hieman ohraa. Mutta eivät suomalaiset sitä puuroksi keittäneet – me vieläkin vaistomaisesti tiedämme, että puuro on epäterveellistä – vaan he panivat ohrasta oluen. Saunailtoina makkaraa ja olutta nauttien elämä suomalaisilla oli kaksin verroin hauskempaa ja terveiden elämäntapojen ansiota seksikin maistui: siksi me olemme tässä.

kuu

Suomalaiset tulivat Suomeen hyvien heittourheilumahdollisuuksien perässä. Luonnonkauniita heittokenttiä oli jääkauden jälkeen paljon.

Kun olin pikkupoika, minulla oli kaksi rakasta harrastusta: pyöriminen ja hetekalla pomppiminen. Harrastin niitä todennäköisesti siksi, että molemmista tulee humalaan. Humala eli loveenlankeaminen, tuonpuoleiseen meno ja korkeammalle asteelle nousu on suomalaisen kehon ja mielen terveydelle tärkeää. Tuonpuoleisesta tarinoita kertomalla saa viisaanmiehen maineen ja aika usein se reissu rentouttaa.

Poikasena pyöriessäni minulla oli monesti jokin esine kädessä, jonka laskin vapaaseen liitoon. Olin 12-vuotias, kun kiinnostuin kiekonheitosta. Siinä sai pyöriä, laskea irti ja nauttia liitoon samaistumisen tunteesta. Kun talvella ei voinut heittää, tuli kiekonheitto, sen tanssillinen rytmi ja tajunnan räjähtäminen kiekon irrotessa sormista uniini. Kiekonheitto oli maailmassa hienointa mitä tiesin, kunnes 17-vuotiaana ensi kerran tutustuin saappaanheittoon.

Aleksis Kiven romaanissa Seitsemän veljestä on tarinoita kertova metsämies Taula-Matti, vanhimman suomalaisen ammatin harjoittaja, joka aina päättää kertomuksensa virkkomalla: ”Ja sitten me ryypättiin.” Se on kansalliseepoksessamme eniten esiintyvä lause. Kävi sitten niin, että kaupunkilainen kasvissyöjävihreä August Alqvist hermostui ja käynnisti Kiveä kohtaan mustamaalauskampanjan, joka markkinoi teosta niin hyvin, että  metsäläiseen sieluumme täydellisesti vetoava Kivi sai julkisuutta ja hänestä tuli kansalliskirjailijamme. Kummasti työpaikkojen kahvihuoneissa perjantaisin tuo Taula-Matin loppuhuipennus luo tunnelmaa ja viikonlopun odotusta vieläkin.

Olen mielessäni miettinyt, että jos kirjoittaisin saapasblogejani Taula-Matin tekniikalla, millaisen suosion ne mahtaisivat saada. Iskisivätkö Heittäjien klubissa augustalqvistit minua markkinoimaan?

Enhän minä tietenkään niin tee. Vaikka kova sissi olenkin, en ole sentään niin hurja kuin Kivi. Sitä paitsi jokaisen kirjailijan kannattaa kirjoittaa hieman eri tavoin kuin esikuvansa ja ainakin yrittää kertoa jotain ennenkuulematonta. Tai ainakin kertoa, ehkä samoista asioista kuin Kivi, mutta hieman eri sanoin.

Kun aloimme heittää saapasta, meidän suomalaisten metsäläisten innostus oli valtava. Saimme pomppia, pyöriä ja laskea vapaasti irti. Saappaat olivat siihen aikaan kumia ja ne tuntuivat mukavilta kädessä. Vartalo jännitettiin niin kuin metsämies jännittää jousensa. Saapas oli siihen aikaan paljon nykyistä isompi. Siinä oli leveä ja pitkä siipi. Sen hidas, majesteettillinen liito taivaalla lumosi heittäjän ja katsojat.

Heittosaappaan kehittäminen on tärkeää siksi, että laji pysyy hauskana. Muuten sille käy samalla tavoin kuin dinosaurusten seksille.

Post a Comment

Your email is never shared.