Hämäräperäisen pakaasin arvoitus

Terveiset Tyynenmeren saarelta, jossa kuukin on kummempi ja väärinpäin. Se loistaa Ibishotellin katon takana Uuden-Seelannin Wellingtonin bisneskaupunginosassa heijastaen suomalaisen kevätauringon säteitä tänne kauas. Se onko yö vai päivä on hieman filososofisempi kysymys. Ibishotellissa, jota olemme alkaneet kutsua Ibtahotelliksi, on tiistaihin aukeava yö mutta oma pääni elää suomalaista maanantai-iltapäivää.

hotelibta

Vaikka emme vielä ole ehtineet pureutua Uuden-Seelannin maaseutuun, jossa elinkeinojen murros on isompi, muutos näkyy myös isossa kaupungissa. Elämisen hauskuuteen liittyvät asiat – ekstriimiurheilu, kulttuuri, luontoharrastus ja ravintolapalvelut – nousevat katukuvassa esiin. Me saapassissit edustamme ehkä sitä ekstriimihuvipuolta.

Wellingtonissa ihmiset puhuvat englantia hauskalla aksentilla. Kun respan tyttö antoi meille huoneen avainta hän lausahti, ”it’s on the chicken floor (se on kanakerroksessa) tai ainakin niin kuulin. Toisesta kerroksesta huone löytyi. Jos tästä lähin puhun englantia IBTA:n ympyröissä sillälailla jännän pehmeästi ja oudosti, se johtuu vain wellingtonilaisesta tartunnastani, joka on jo puheeseeni aiheuttanut lieviä oireita.

Eksoottisin olento, mihin Tyynenmeren saarella olen tähän mennessä tutustunut, on hedelmävihanneskoira. Se on seurallinen ja häntää heiluttava otus, paljon iloisempi kuin lähisukulaisensa huumekoira, takkuturkkinen ja säpsähtelevä reppana, johon joskus tutustuin Virossa.

Taustaksi kerrottakoon, että hedelmien ja muiden vihannesten tuonti Uuteen-Seelantiin on suunnilleen pahin mahdollinen rikos, mihin tulija saattaa erehtyä. Siitä on määrätty kova rangaistus. Omenan salakuljetuksen ylittää törkeydessä ehkä se, että joku yrittää maatataloustuotannostaan ylpeään maahan tuoda salaa oman lempilampaansa.

Käsimatkatavarani onnistui Uuden-Seelannin lentohallissa välttämään ensimmäisen nuuhkijan ja sen toivorikkaan emännän tarkan kuonon, mutta toinen hännänheiluttaja lopulta löysi sen omenan, jonka viime viikolla olin kassini pohjalle kadottanut. Omaakin mieltäni lämmitti löytäjän ilo, jonka vilpittömästi jakoi sen ylpeä isäntä. Parivaljakon onnea täydensi se, että toisesta maahantulijakassista löytyi mandariini. Koira palkittiin silityksin ja taputuksin: kaksi kovan luokan roistoa oli saatu jälleen kiinni.

Lopulta jättikokoinen matkapakaasini saapui maahan ja joutui tullin läpivalaisuun. Ystävällinen tullimies kysyi tiukahkosti, että onko todella totta, että minulla on kassissa valtava määrä kumisaappaita. Minkä takia, hän tiukkasi.

Selitin, että ensinnäkään ne eivät ole kumisaappaita, vaan heittourheilun erikoissaappaita ja ne ovat siellä siksi, että olen saappaanheittäjä.

Tullimies muuttui ystävälliseksi ja viittasi kädellään. No jos olet saappaanheittäjä, niin se on eri juttu. Kumisaapasmaahan saa tuoda kumisaappaita, jos tarkoitus on ihmiskuntaa palveleva, siis jalo.

tervehdys
Saksalaiset ja suomalaiset saapassissit kohtasivat Wellingtonissa toisensa.

One Trackback

  1. By Overlander - Lilly Woodpecker on 27.04.2010 at 23:15:31

    [...] of the boots in his luggage. The simple explanation was “I’m a boot-thrower”. See more: Hämäräperäisen pakaasin arvoitus. The most important happening in Wellington was that we met our German friends Anita and Eckehard [...]

Post a Comment

Your email is never shared.