Haudalla

Istuin hämärässä alkoi hetki joka tuntui kuin ei se loppuisi milloinkaan.
Hetkeksi hiljaisuus saapui luokseni kuin olento ja huusi: “Älä pelkää maailmaa.”
Istuimme hetken yhdessä ja avaruus katsoi meitä.
Ja ulkona kesäyö, satoi kasvoille kyyneleitä…

Ystävän hauta. Pieni valkoinen risti, kukkia ja kynttilälyhty jykevän männyn juurella.

 

Muistoja lapsuudesta, nuoruudesta. Kesistä ja kesäöistä järvellä, rannalla, ulkona. Yhdessä tehtiin kaikenlaista, viisasta ja vähemmän. Puhuttiin henkeviä. Kokeiltiin, koettiin. Sitten tiet erkanivat.

Itku – onko se surua poismenosta, ikävää, pettymystä? Niin myöhäistä.

Paluumatkalla radiossa soi kappale kuin tähän hetkeen tehty.

Istun hämärässä, odotan vieläkin hetkeä joka ei lopu koskaan.
Saapuisi hiljaisuus, kertoisi minulle kuinka kaikki lopulta katoaa.
Näen valot taivaalla, ja juoksee selässä kylmiä väreitä.

Ja ulkona kesäyö, satoi kasvoille kyyneleitä.
Ja ulkona kesäyö, satoi kasvoille kyyneleitä.