Säästikö kauppalan palo verta?

Huhtikuun 18. päivän vastaisena yönä 1918 Rautaveden läntinen puoli Vammalaa roihusi tulimerenä. Tartun aiheeseen näkökulmasta, jota en tiedä kovin laajasti käsitellyn. Oliko kauppalan poltto punaisilta paniikissa tehty hölmöntölmäys vai sotilaallisesti perusteltu järkevä teko?

Vaikka siviilin näkökulmasta asuntojen polttaminen on mieletöntä, sotilaallisesti se saattaa olla perusteltua. Punaisten yksilöiden tärkein motiivi Vammalan kauhunyönä oli pysyä hengissä, mahdollisimman kauan, pelata aikaa. Kamppailtiin perusasiasta: elämästä ja kuolemasta.

Talojen syttyessä hieman ennen kymmentä 17. päivän iltana punaiset olivat vielä Karkun rintaman murtumisen jälkeisessä shokissa heidän juostuaan Vammaskosken sillan yli veden taakse turvaan valkoisen sotajoukon huohottaessa kintereillä.

Leveä Kokemäenjoen vesistö tarjoaisi pakeneville suojan pakokaravaanin järjestelyyn ja piti valkoiset pitkään poissa häiritsemästä, mikäli kaikki sillat onnistuttaisiin tuhoamaan heidän edestään.

Valkoisen ylivoiman torjumiseksi vyörymästä sekavassa mielentilassa olevan joukon kimppuun oli siis tuhottava silta tai kauppala, mahdollisesti molemmat.

Punaiset panostivat sillan ja yrittävät räjäyttää sitä heikolla menestyksellä. Valkoisten sillan takaa painostaessa ja suunnatessa voimakasta tykkitulta kauppalaan, räjäytyksen täydellinen onnistuminen olisi antanut punaisille aikaa koota rivejään ja saada aikaan järjestystä. On kuitenkin epävarmaa, olisiko sillan romahtaminen Vammaskoskeen pelastanut Vammalaa polttamiselta.

Kauppalan sytytys tapahtui niin, että taloihin tunkeutuvat punaiset valelivat ikkunaverhoja bensiinillä ja tuikkasivat tulen. Samaan aikaan taloja ympärillä syttyi valkoisten tykkitulen seurauksena.

Kauppalan sytytys tuskin tapahtui pelkästään yksilöiden vaistonvaraisena tekona. Ilmeisesti sitä oli etukäteen vaihtoehtona pohdittu. Vammalan poltolla punaiset olivat uhkailleet, ja suurin osa kauppalalaisista oli paennut läheisiin metsiin. Evakuoitumisen ansiosta palon uhrien määrä jäi hämmästyttävän pieneksi: kaksi palanutta ihmistä.

Vammalasta tuhoutui 52 taloa. Muutamia jäi myös pystyyn.

”Muistettakoon vielä, että Vammala syttyi palamaan osaksi tykkiammunnasta, mutta suurimmaksi osaksi punaisten sytyttämänä. Paikkakunnan oloja tuntevalle on mielenkiintoista tarkastella, kenen talo on poltettu ja kenen jätetty polttamatta”, pohti jo uudelleen rakennetussa Vammalassa käydessään Ilkka-lehden toimittaja heinäkuussa 1919.

Samalla hän mietti vanhan Satakunnan ihmisiä jyviin ja akaniin jakavaa ja vihaa ylläpitävää kastijärjestelmää, joka kansalaissodan jälkeen, huolimatta torpparivapautuksesta, jatkui vielä vuosikymmeniä muuttumattomana.

”Siitä huolimatta, että manttaalipomoja ei ole paljon, on täällä kastijako selvä. Ja näitä herroja ja työläisiä ja siitä välimailla olevia ryhmiä on niin paljon, että niistä on vaikea selvää ottaakaan. Sen vain huomaa, että ”parempien” ja ”huonompien” ihmisten välillä koetetaan pitää tarkkaa kirjaa.”

Kirjoittaja pohtimassa Vammalan palon syitä ja seurauksia.

Vaikka kapinassa ja sen jälkeenkin vanhassa Satakunnassa ratkottiin henkilökohtaisia kaunoja ja kostettiin loukkauksia, arvelen silti, että Vammalan poltto oli ainakin puoliksi tietoinen sotilastrateginen teko, senkin takia, että se yksilöiden hengissä säilymisen kannalta näytti välttämättömältä, varsinkin sillan räjäytyksen epäonnistuttua.

Punaisilla oli neljä vaihtoehtoa: antautua, taistella ja kuolla tai antautua, lähteä omille teilleen tai sytyttää kauppala ja lähteä porukkana kohti hieman epämääräistä päämäärää, Venäjän rajaa.

Varsin moni valitsi jälkimäisen vaihtoehdon, koska se huonoista vaihtoehdoista antoi toivon henkiin jäämisestä todennäköisimmin. Valkoisten käsiin jääminen olisi merkinnyt suurelle joukolle punaisia joutumista pikateloitettavaksi.

Pidän todennäköisenä, että valkoisten ja punaisten väliin sytytetty tulirintama pelasti monen punakaartilaisen hengen ja oli siksi eloonjäännin näkökulmasta järkevä teko. Tulen ansiosta punakaartilaiset saivat puolitoista vuorokautta etumatkaa vainoajiinsa ja valkoisille järjestyi muutakin mietittävää kuin heidän kiinnisaamisensa.

Vammalan palo tuhosi valtavasti omaisuutta mutta se säästi verta.

PS. Seuraavassa blogissa kerron miten omat esivanhempani ottivat osaa seutumme suureen draamaan.

Tyrvää palaa

Varmistaakseen pakotien punakaarti tuhosi Kokemäenjoen sillat. Kun se ei Vammalassa onnistunut, kauppala sytytettiin bensiinillä tulimereksi. Palo kesti kaksi päivää.

Pari kuukautta vaille 99 vuotta sitten vanha Satakunta oli Suomen väkivaltaisin kolkka. Ihminen ristiinnaulittiin ladon seinään, pappi naulattiin saarnastuoliin kielestään, poliiseja tapettiin ja survottiin jäihin, kartanoita ja isoja taloja tuikattiin tuleen, niskalaukauksia jaeltiin isännille, pösöinä pidettyjä kolkattiin ja työnnettiin Vammaskoskeen.

Myöhemmin historioitsijoilla on ollut hikinen työ selvittää, mitkä tarinat olivat tosia ja mitkä valkoisen sotapropagandan luomia silminnäkijäkertomuksia, jonka tehtävä oli perustella valkoisten omia kostotoimia, jotka tehtiin periaatteella: ammuttiin vähän kaikkea, mikä liikkui, mutta harvemmin todellisia pahantekijöitä, jotka olivat karussa.

Ihmisten käsittely oli puolin ja toisin julmaa. Taustalla oli pitkään kytenyt viha ja inho osattomien ja vallasväen välillä, joka räjähti liekkiin punavallan romahtaessa huhtikuussa1918, kun toiset kokivat, että heillä ei ole enää mitään menetettävää ja toisista tuntui, että heidän on aika kostaa.

Satakunnassa sodittiin vielä sen jälkeen, kun Tampere antautui 6. huhtikuuta vakokaartille ja Helsinki saksalaisille viikkoa myöhemmin.

Vammalan kohtalon päivänä 17. huhtikuuta punakaartilaiset hätistivät paikkakunnan vauraimman kauppiaan Frans Lehtosen ulos Vammalan pappilasta, jossa häntä oli pidetty vankina. Vanhempien mestarien kannustamana sisällissodan lapsisotilaan symboliksi iltapäivälehden erikoisnumeron kansikuvassa päätynyt 14-vuotias punakaartilainen Arvo Koivisto ampui Lehtosta takaapäin winchesterillä päähän ja työnsi hänet Vammaskoskeen. Pyssyssä oli aikalaisen Tyrvään Sanomien toimittajan mukaan dum-dum luoti, joka irroitti puolet Lehtosen päästä. Kauppiaasta jäi Vammaskosken sillalle vain hattu. Kun Lehtonen myöhemmin saatiin ylös Liekovedestä, todettiin, että häntä oli ennen teloitusta pahoinpidelty.

Koivisto eteni punakaartilaisen urallaan Lahden Hennalan vankileirille asti, josta tyrvääläiset noutivat hänet kotiseudulleen. Paikallinen tuomioistuin luovutti Koiviston surmatun kauppiaan Frans Lehtosen Olavi-pojalle teloitettavaksi.

Lapsisotilas Koivisto, tosin sen ajan käsityksen mukaan työmiehen iässä, oli Tyrvään punakaartin jäsen ja Suodenniemen verisen punapäällikön Väinö Koiviston veljenpoika. Arvon veli Nestori kuoli tautiin Lahden vankileirillä. Neljä varmaa murhaa tehnyt ja 16 Ahlströmin työntekijän murhan järjestelemisestä epäilty Väinö Koivisto onnistui karkaamaan Hämeenlinnan vankileiriltä ja kiinni jäämisen jälkeen kahdeksan vuoden vankilatuomion kärsittyään hän eli pitkähkön elämän ja kuoli 80 vuotiaana.

Vammalan kohtalon päivänä Väinö Koivisto toimi Karkun rintamalla punapäällikkönä.

Kauppias Lehtosen murhapäivänä 17. huhtikuuta Tyrvään seudulla tapahtui sotilaallinen ratkaisu, kun Karkun kirkkoaidan takaa ja kuularuiskulla kirkontornista Karkkua puolustanut punaisten rintama tykkitulessa romahti ja pakeni kohti Vammalaa. Kummallekin puolen aitaa jäi sievoinen määrä kaatuneita. Uimataidottomimmat pakenijat hukkuivat teiden yli tulvivaan Rautaveteen, jonka tulvan punaiset olivat joidenkin tietojen mukaan panneet itse liikkeelle valkoisten etenemisen hidastamiseksi.

Vammalan asemalle punaiset tuhosivat joitakin junia ja vaunuja, mutta jättivät aseman ja kauppalan itäpuolen ehjäksi, koska se oli Nälkälänmäki, köyhien asuinalue. Vain pappila itärannalta tuikattiin tuleen ja sen jälkeen vetäydyttiin Vammaskosken yli länsirannalle. Punaiset asettivat Vammalan kirkon torneihin kaksi konekivääriä, jotka nakuttivat jonkin aikaa. He yrittivät myös räjäyttää siltaa, siinä juuri onnistumatta, vain yksi miina räjähti, toinen jäi suutariksi.

Koitti Vammalan kohtalonpäivän ilta. Siirtäkäämme puheenvuoro itärannalle saapuneelle nimettömälle valkokaartilaiselle, jonka kuvaus tuoreeltaan 24. huhtikuuta 1918 ilmestyneessä Länsi-Savo –lehdessä vaikuttaa yksityiskohtaisen tarkalta:

”Ilta alkoi hämärtää. Väkevinä kohisivat Vammaskosken keväiset vaahtopäät kuohut laulaen vapautuksen voimakasta säveltä… Mutta kellon ollessa hieman yli puoli kymmenen nähtiin mustan savupatsaan kohoavan pimenevää taivasta vasten. Pian kohoaa toinen, kolmas ja neljäs, niin että noin kymmenen tienoissa koko seutu on kamalana tulimerenä, jonka keskellä kohisi ja ryskyi syytäen kipinöitä ja kekäleitä kilometrien päähän Kiikkaan päin.

Puhalsi kohtalalainen itätuuli. Yhtä aikaa oli kymmeniä taloja tulessa. ”

Paloa seurannut Aamulehden erikoiskirjeenvaihtaja kertoi ”kauppalan näyttäneen yhdeltä ainoalta tulimereltä.”

Tyrvään Sanomissa nimimerkki Maiju antoi raportin tulen keskeltä:

”Pommit räiskyvät. Kotini palaa. Vammala palaa. Prusi, Tuomarin ja Nordlingin talot leimuavat pimeän illan kaameissa liekeissä. ”

Seuraavana päivänä palosta raportoinut valkokaartilainen tarkasteli edessään avautuvaa näkyä:

”Aseman puolelta Vammaskoskea on poltettu vain rovastin pappila ja Lehtosen sivukauppa. Puhelinpylväät on rekien ja rattaiden kanssa laitettu barrikaadeiksi. Komea kauppala on raunioina. Tuossa on osuuskauppa sorakasana. Tuolla lääkärin uusi rakennus tuhkana. Tuolla Kansallispankin kaksikerroksinen talo. Kymmenittäin yksityistaloja. Kunnantalokin on palanut ja Tuomarin asunto, jossa oli vanha arvokas kihlakunnan arkisto.

Tuomiston talo on tuhkana. Navetan paikalla näkyy palaneita lehmien raatoja, 23 lehmää on poltettu kytkettyinä kiinni navettaan, samoin tallissa kaksi hevosta. Kaikkiaan palaneita taloja on ainakin 50.

Tätä kirjoitettaessa roihuavat tulipalot Punkalaitumella päin, luultavasti Illossa, osoittaen tietä mitä punaryssät pakenevat.”

Myös Maiju kiinnitti huomiota eläinten kohtaloon huhtikuun 19. päivän aamuna:

”Lehmät, hevoset, lampaat, siat ja kaikki elävät olivat yhtenä luumöhkäleenä kytkyihinsä paikalle palaneet.”

Paetessaan Kauvatsalta punakaarti tuhosi Karhiniemen lossin. Nykyään paikalla on silta.

Vammalan vielä kytiessä huhtikuun 19. päivänä tulipaloja roihahteli lähellä Kiikoisissa ja Kauvatsalla valkokaartin puhdistaessa pikkupitäjiä punaisista. Kiikoisissa paloi viisi taloa.

Räjähdykset ja savupatsaat etenivät Porin radan vartta päivän kuluessa. Porista tiedotettiin, että viimeinen punikkijuna oli lähtenyt kaupungista aamulla kello 10. Siinä matkustivat ylipäällikkö Hannes Uksila ja räjähdysmestarit, jotka viime hetkellä sytyttivät aseman tuleen. Samana päivänä roihusi Harjavallan asema, sitten poltettiin Peipohjan, Kokemäen, Kyttälän ja Kauvatsan rautatieasemat. Kolme rautatiesiltaa räjäytettiin, joista isoin oli Pahakosken silta.

Huhtikuun 19. päivän iltaan mennessä valkoiset ilmoittivat puhdistaneensa punaisista Porin ja Tampereen välisen ratavarren Kiikkaa lukuunottamatta, jota punakaarti vielä piti halussaan. Seuraavana päivänä uutiset kertoivat punaisten poistuneen myös Kiikasta räjäytettyään takanaan sillat, muun muassa rautatien ylittävän. Kiikka jäi punaisilta ehjäksi ja asemakin säilyi.

Miksi vanha Satakunta päätyi tulimereksi ja miten tarina jatkui?

Jatkan itsenäisyytemme alkumetreistä myös seuraavassa blogissa, koska mielestäni moni asia on pohdiskelun arvoinen.

P.S. Esitän kiitoksen Tyrvääläinen sukua harrastamassa –blogin kirjoittajalle Anne Metsäpurolle, joka on tutkinut Tyrvään seudun henkilöhistorioita ja kertonut arvokasta tietoa myös tässä blogissa esiintyvistä henkilöistä Arvo ja Nestor Koivistosta sekä Frans Lehtosesta. Henkilöhistorian syventämiseksi suosittelen kyseisiä blogeja ja kaikkea muutakin Metsäpuron tuotantoa.

Lähteinä olen käyttänyt vuonna 1918 ilmestyneitä sanomalehtiä sekä SSHY:n arkistoa.

 

Anne Metsäpuron kommentti Tyrvää palaa -kirjoitukseen:

Seuraavanlaisen arvokkaan palautteen sain Anne Metsäpurolta sähköpostitse, koska syystä tai toisesta blogini kommentointitoiminta ei toiminut. Merkittävin Annen huomio koskee Väinö ja Arvo Koiviston sukulaisuussuhdetta, jota ei ollut, vaikka Koivistot olivat lähtöisin samalta paikkakunnalta eli Suodenneniemeltä. Pahoittelen tulkintavirhettäni kirkonarkistoja kiihkolla tutkiessani. Virhe johtui samasta pitäjästä ja samannimisestä isästä. Onneksi on Anne Metsäpuro, sukulaistyttö, joka on paras tuntemani asiantuntija, mitä tulee vanhan Satakunnan sukuihin. Seuraavassa Annen palaute:

“Moikka,

Yritin kirjoittaa kommenttia blogiisi, mutta se ei onnistu.

Palautteeni liittyy Tyrvää Palaa tekstiin sivulla:
http://bootthrowing.net/blog/isokojar/2017/02/20/tyrvaa-palaa

Palaute jota yritin kirjoittaa on:
Hei,
Väinö Koivisto ja Arvo Koivisto eivät olleet sukua.
Juha Väinö Koivisto syntyi 12.1.1896 Suodeniemen Sävillä. Se käy ilmi mm. papintodistuksesta. Ja Suodenniemen seurakunnan rippikirjoista 1892-1901
http://www.sukuhistoria.fi/sshy/sivut/jasenille/paikat.php?bid=16789&pnum=344
Hänen vanhempansa olivat David (Taavetti) Iisakinpoika Koivisto s. 3.2.1862 Lavia Aluskylä ja Amalia Antintytär Mäkelä s. 20.9.1864 Kankaanpää. Davidin isä oli Isak Malakias Matinpoika s. 17.1.1828 Lavia k. 13.8.1882 Lavia Aluskylä.

Arvon vanhemmat ovat Vihtori iisakinpoika Koivisto s. 8.3.1860 Suodenniemi ja Karolina Josefina Miinantytär Leppänen s. 20.5.1864 Kiikoinen.  Vihtorin isä oli Isak Immanuel Heikinpoika s. 22.8.1838 Suodenniemi.
Taavetin ja Vihtorin isännimi on sama, mutta kyseessä on kuitenkin eri henkilöt. Sukunimistä ei sukulaisuutta voi päätellä.

Kauppias Lehtonen haettiin käsittääkseni keskellä yötä kotoa. Lienevät olleet viemässä Vanhaan Pappilaan, jossa oli muitakin vankeja. Mitä lienee tapahtunut kun sillalla jo päätyivät tappamaan kauppiaan.

Kiitos vain itsellesi mielenkiintoisesta blogista!
t. Anne”

Pahoittelen, että kommentointitoiminto ei toistaiseksi toimi. Yritämme hakea asiaan ratkaisua. Kommentoida voitte joko facebookissa tai lähettämällä minulle sähköpostia (jari.isokorpi(at)kauniskaari.fi).

Kaksi paksua – kumpi kaatuu?

Saunan portailta usein katselimme  isoa kuusta, joka varjosti pihaa. Se pitäisi kaataa, mutta uskallammeko? Näytti siltä, että sekä sauna että aitta voisivat jäädä kuusen alle. Mahdollinen kaatoalue oli kapea. Oli osuttava parin metrin aukkoon, sillä toisella puolen vaani konkelo ison koivun kanssa. Tavoitteemme oli pyöräyttää kuusi maahan koivun oksien kautta runkoon osumatta.

Tehtiin kaatolovi. Se ratkaisee mihin suuntaan kuusi kaatuu.  Tässä vaiheessa kaikki näytti hyvältä.

Kaikki on korkeimman kädessä. Jos puun alle jää, ei kypärä auta. Pipo riittää. Sahaamalla voi kaatosuuntaa vielä hieman säätää. Pirjo on kirveen hamaralla iskenyt aamulla ostetun kaatokiilan sahausrakoon. Saas nähdä mitä tapahtuu :)

Nyt se kaatuu. Onko suunta oikea?

Kuusi on kaatunut. Miten kävi aitalle?

Raivataan ylimääräiset oksat pois niin nähdään.

Täydellinen kaato kohtaan johon tähtäsimme. Aitta jäi ehjäksi eikä tullut konkeloa.

Aika mukavasti pihkaista polttopuuta ja oksia kokkoon.

Katso videolta millaisia fiiliksiä onnistunut kaato aiheutti.

Vikahteella saa ihmeitä aikaan

Rikkailla ei ole tapana maksaa veroja vaan tavalla tai toisella he junailevat itselleen veroparatiisin. Kalmarin Unionin aikaan Satakunnassa sanonta verot köyhän kansan verta juo oli sananmukaista totta. Veroista vapaa aateli keräsi veroja sotajoukon avulla luontaisetuinaan ryöstö, kidutus, pakotettu seksi, tuhopoltto ja mitä mielikuvituksellisimmat rosvoparonin elämää sulostuttavat kauheudet. Muistona veronkannosta Satakuntaa geneettisesti rikastuttivat juutilaissukuiset lapset. Suur-Huittisissa veronkanto uudistui ja taisi hetkeksi jopa lakata, kun syksyisenä päivänä 1522 talonpojat varustivat kirveet ja vikahteet sota-aseiksi Sammun Takkulan kappelin mäellä. Sinä päivänä vainoajista tuli vainottuja ja vainotuista ainakin hetkeksi oman elämänsä herroja, jotka seuraavana kesänä saattoivat mahtailla Kokemäenjokilaakson hyvällä viljankasvulla, kunnes uusia saaliinhimoisia verottajia ilmaantui ja suu oli pantava soukemmalle.

Näin huittislaisten kapinaan perehtynyt J.R. Aspelin kuvailee tapahtumaa Uudessa Suomettaressa vuonna 1866, numerossa 49:

”Juutin sodan kauhuja muistuttavat enimmät Juutinnimiset talot ja paikat Suomen rantamailla. Parhaiten näkyy juutilaisten muisto säilyneen Satakunnassa, jossa rahvas monessa kohden liittyi noita vainoojiansa vastustamaan.

Varsin ankara näkyy tappelu olleen Juutinarolla Huittisissa. Suuri joukko juutilaisia ratsumiehiä, muutamia satoja luvultaan, oli paluumatkallaan ylimaan pitäjistä. Huittisten miehet silloin päättivät ruveta väijymään tuota joukkoa Sarvolan ja Sammun kylien välillä.

He jakaantuivat kahteen osaan. Niistä toinen asettui likeisemmälle Sammun kylää maantien varrelle, jossa toisella puolen oli vuori ja toisella suo. Toinen joukko asettui puoli vanhaa virstaa tuonnemmaksi Raskalan ja Sarvolan kyliin, jossa metsään kätkettynä pitkin maantietä väijyi vihollisen tuloa. Aseina kuuluu talonpojilla olleen nuijia ja keihäitä sekä seipäisiin köytettyjä kirveitä ja vikahteita.

Tuskin olivat juutilaiset ehtineet ensimmäisen joukon ohitse, niin tämä karkasi heidän selkäänsä ja ennen kuin juutilaiset saivat selville mitä tehdä, oli heillä toinenkin joukko vastassa.

Tuntematta tien vierteitä juutit pakenivat suolle, johon hevoset vajosivat pääsemättömiin. Siinä he talonpoikain saartamina vähitellen saivat surmansa kaikki. Ei yhtään kuulu päässeen pakoon. Suo sai siitä pitäin Juutinaron nimen. Tarinan mukaan surmatut haudattiin Takkulan kappelinmäkeen, josta pitkin aikoja on luita ja aseita löydetty.”

Talonpoikien käyttämä sotataktiikka on yksinkertaisuudessaan nerokas ja antaa viitteen siitä, että motitus oli miehille tuttua historian hämärästä, jolloin hirvieläimiä saarrostettiin ja ajettiin ansakuoppiin.  Kun tie katkaistaan molempiin suuntiin ja hevoset pelotetaan oikealla tavalla tekemään sotilaiden puolesta päätöksen, ne ensin ehkä yrittävät rynnätä päin vuorta ja pillastuneina syöksyvät toiselle puolen tietä suohon. Vikahteilla oli silloin helppo viiltää hevosten vatsat auki, jolloin ne valahtavat polvilleen ja seipään päässä olevilla kirveillä oli vaivatonta jaella tasapainonsa menettäneille sotilaille armoniskuja. Sellaista kypärää ei ole keksitty, joka kasaan menemättä kestäisi hyvin ruokitun talonpojan valtavalla voimalla iskevää kirveen hamaraa.

Taidetta   Huittissa Lauttakylän keskustassa.

Vuonna 1895 tuli nykyaika vanhaan Satakuntaan junaradan muodossa. Juna pysähtyi Tyrvään, Kiikan ja Kauvatsan asemilla. Tyrväällä alkoi ilmestyä Tyrvään Sanomat ensimmäisenä paikallislehtenä Suomessa. Vuoden 1895 ensimmäisessä numerossa sivulla kaksi on uutinen, jonka otsikkona on Muinainen sotatanner:

”Muinainen sotatanner on löydetty Huittisten pitäjän Sammun kylän Vähäkäen maalta, noin kilometrin päästä kirkolta Tampereelle päin. Sanotun talon omistaja Y. Vähäkäki rupesi tänä syksynä sulattamaan Hiukkavainio nimisen peltonsa mäkeä pelloksi, ja sitä tehtäissä on löydetty jotenkin läheltä maan pintaa suuri joukko ruostuneita keihäänteriä, isompia ja vähempiä; tikarin teriä useampaa laatua, veitsen teriä, muutamia hyvin suuria, miekkain kappaleita ja kahvan osia; pronssisia solkia, priiskoja ja vanhanaikaisia epoletteja, pronssivitjain kappaleita, suitsien kuolaimet; spiraali- ynnä muita renkaita sekä joukko pronssi- ja rautakaluja, joiden tarkoitusta on vaikea arvata. Siellä, missä näitä kaluja on löydetty, on myöskin ollut kalujen päällä taikka ruokamullan joukossa runsaasti mädäntynyttä luunpulua, joiden rakenteesta ja laadusta voipi otaksua niiden olevan ihmisen luuta.”

Kooltaan mahtava näyttää juutilaisten joukkohauta olleen. Aspelinin mukaan pikkupojat olivat kaivelleet pellosta sotaromua vuosisatoja. Kuten Tyrvään Sanomien kirjoitus kertoo, välillä unohtuneesta haudasta romua löytyi lisää luiden jo lähes maaduttua.

Huittislaisten tapaan koko Ala-Satakunta nousi kapinaan ja lisää vallanpitäjien ruumiita syntyi Kokemäellä, Harjavallassa, Ulvilassa, Eurassa ja Laitilassa. Hengissä säilyneet juutilaiset yrittivät paniikissa Suomesta pakoa meritse, mutta joutuivat rannikon verenhimoisten merirosvojen uhreiksi.

Seuraavaan vuoteen mennessä koko tanskalaisvalta oli kukistettu niin Itämaaksi nimitetyssä Suomessa kuin Ruotsissa. Valtaistuimelle nousi kuningas Kustaa Vaasa. Kalmarin Unionin ja myös katolisen kirkon lonkerot väistyivät Satakunnan yltä ja aikaisempaa tarkemmat verottajat vouteineen ilmaantuivat. Alkoi kansalle taloudellisesti äärimmäisen raskas Ruotsinvallan aika.

Suohon sotkemisen taito

 ”Huittisisa on tyätä ja ruakaa.

Tyrväällä nälkää ja huaria.

Karkusa järviä ja vuaria.”

Vanha huittislainen hokema

Väkivalta on aina ollut mediaseksikästä. Niin Amerikan kuin Satakunnankin villeissä länsissä väki kai enimmäkseen teki muuta kuin tappoi ja tappeli. Kuitenkin vain kaikkein väkivaltaisimmat tarinat ovat jääneet elämään kansan suussa, historioissa, kirjoissa ja elokuvissa. Nykyisin parhaista tappelutarinoista tehdään pelejä, jotta me rauhaa rakastavat pullamössösukupolvien kasvatit ties monennessako polvessa saamme elää nuo sielun pimeitä kieliä värisyttävät veriset sekunnit uudelleen. Väkivaltaisilla tarinoilla on tehty enemmän rahaa kuin aikanaan tuottoisilla ryöstöretkillä vieraille seuduille konsanaan.

Seuraava ajankohtaan nähden yksityiskohtainen väkivaltatarina kotiseudultani Suur-Huittisista historian hämärästä kaivettuna juontuu niin kauas kuin juuttilaissodan aikoihin. Tarinan oli kansan suusta tallettanut J.R. Aspelin vuoden 1866 Uuteen Suomettareen, numeroon 49.

Tarina kertoo siitä, miten huittislainen sekalainen joukko tappoi yli 300 tanskalaisesta ryöstelevästä ritarista koostuvan sotilasosaston sananmukaisesti sotkemalla sen suohon. Sotastrategisesti kertomus on mielenkiintoinen, koska se on varhainen kuvaus ikivanhasta suomalaisesta sotaopista, motittamisen taidosta. Samalla se kertoo, miten pitkälle kansan yhteistyötaidot Kokemäenjoen ja sen sivujokien varsilla olivat kehittyneet jo varhaisina vuosisatoina.  Mutta aloitetaan kaikki alusta ja kokoonnutaan syksyisenä sunnuntaina vuonna 1522 Huittisten kirkkoon.

Tuona sunnuntaina Huittisten isännät pyysivät pappia lukemaan kirkonmenojen jälkeen seurakunnalle salakielisen viestin, jonka mukaan ”Huomenna on härkä tapettava.” Huittinen on viiden joen leikkauskohtaan muodostunut suisto ja sen kirkkoon väkeä kokoontui jokien varsilta veneillä ja kärryteitä pitkin. Kirkkoon tultiin myös Keikyästä, Kauvatsalta ja Vampulasta.

Tanskalaissotilaiden suohon sotkemiseen johtanut  ”häräntappo”  käynnistettiin tässä kirkossa. Huittisten kirkko on rakennettu 1500-luvun vaihteessa.

Aikalaisasiakirjoista saamme hieman vihiä siihen, minkälaista seurakuntaa Huittisten kirkossa tuona sunnuntaina istui ja ketkä kirkonmäellä palveluksen jälkeen olivat mahdollisesti äänessä.

Huittisten isoja isäntiä tuohon aikaan olivat ainakin Takun ja Ytin pojat. Takku oli luonut omaisuutensa kuskaamalla tynnyreissä hevoskuormittain suolaa Turun linnasta ja kaupittelemalla sitä vähäisempinä erinä jokivarsien taloille. Tuohon aikaan hän laajensi reviiriään aina ostamalla lisää maata, kun tilaisuus tuli. Sukupolvesta toiseen Takut olivat jonkinmoisia kyläpäälliköitä, myöhemmin myös pappeja ja nimismiehiä ruotsalaistetuin sukunimin.

Ytit olivat asuttajia ja maanvaltaajia. Juuri 1500-luvulla Ytit olivat haastettuina käräjille heidän tyrvääläisten mielestä laittomasti valtaamistaan maa-alueista Tyrvään puolelta. Ytit tuomittiin muhkeisiin sakkoihin, mutta ei se heidän intoaan lannistanut. Juuttilaissodan aikoihin Ytit olivat kääntäneet katseensa Kauvatsan suuntaan, jossa pitkä pätkä hehkeää Kauvatsajokilaaksoa Levelän ja Mulvolan välissä odotti valtaajaa. Sinne suuntasi kolme Ytin veljestä ja he perustivat Yttilän, josta paljon myöhemmin tuli Kauvatsan kirkonkylä.

Toiset Ytit nuolivat maajanosta kuivia huuliaan Kokemäenjoen eteläpuolelle Köyliön suuntaan. Myös sinne Pyhäjärven rehevään maisemaan perustettiin Yttilä kirkonkyläksi. Myöhemmin 1700-luvulla kummassakin Yttilässä oli Ytterberg niminen ruotusotilas kantaen ruotsalaistettunakin muistoa tarkkavainuisten maanvaltaajien sukunimestä.

Viivähdin Yttien suvussa, koska Kauvatsan Yttilä-taustaisena minussa väkisinkin Palmien kautta virtaa tuota maanvaltaajaverta, tosin valtavasti laimenneena. Niinhän se sukupolvitarina menee, että geenit sekoittuvat mitä villeimmin, mutta tavat ja tottumukset sukupolvesta toiseen säilyvät. Katson mihin suuntaan hyvänsä minun sukuni tarina liittyy maan valtaukseen ja metsän asutukseen, jonka ansiosta Suomi ponnisti metsäteollisuuden avulla nykyiseen yltäkylläiseen vaurauteensa. Historian myötä esi-isäni oppivat tekemään motteja myös  käsitteen epäsotilaallisessa merkityksessä.

Mutta palataan syksyn 1522 Huittisten kirkkoon ja tarkastellaan kolmea Kauvatsan miestä lähemmin, koska heidän liikanimensä antavat vihjeen heidän persoonistaan tai ainakin kauvattalaisesta huumorintajusta.

Yksi heistä oli Levvee ja toinen Vatisuu. Levvee antoi nimen talolle ja Levelän kylälle, joka nykyisin tunnetaan Kauvatsankylänä. Levvee tukee myyttiä kauvattalaisten poikkeuksellisesta isokokoisuudesta. Jo varhain Kauvattalla tunnettiin sanonta, että vain viisi kauvattalaista isäntää mahtuu kirkonpenkkiin rinnakkain. Kauvatsaa nimitettiin isovattaisten maaksi. Peilistä tarkkailemalla olen arvellut, että jokunen pisara leveläläistä geeniä on minunkin dna:hani päässyt roiskahtamaan.

Liekö Vatisuu ollut suurisuinen tarinankertoja vai mahdollisesti suursyömäri, mikä seudun maalliseen vaurauteen keskittyneen ja sen tunnusmerkkiä mässäilyä suosineen tavan perusteella on hyvin todennäköistä. Ehkä Vatisuu oli molempia.

Kirkonpenkissä vanhempiensa vieressä istui Kauvatsan Ahvenukselta kotoisin oleva poikanen, joka kansalta sai liikanimen Orinkulli. Hänen etunimensä oli Dionysius. Hänestä tuli Nissilän ensimmäinen isäntä. Käräjäkirjojen perusteella Dinysius eli Nissi näyttää suuntautuneen lähinnä pienimuotoisiin kepposiin. Pojan mahdollisesti  dionyysisestä elämänurasta eivät asiakirjat mainitse.

Seuraavassa blogissa lavean kuvailun sijasta kerron tapahtumista, jotka sisältävät pelkkää raakaa toimintaa. Valotan hieman myös tapahtumien yhteiskunnallisista taustaa ja niiden merkitystä myöhemmälle historialle. Mutta pysähtykäämme siihen hetkeen, kun joukko haarniskoihin pukeutuneita tanskalaisia ryöstellen ja raiskaillen ratsastaa Ylä-Satakunnasta kohti Huittista ja vaarasta hälytetty kansa kuuntelee papin puhetta. Huittisten pappi saarnaa latinaksi mutta viestin härän tappamisesta hän kertoo suomeksi.

Tappelijan kehto

“Jag var ett barn, när han drog bort,

sen fridens dag var slut, 

Dock minns jag än hans stolta gång,

jag minns den var minut, 

Hans hatt, hans plym, den bruna hyn 

Och skuggan från hans ögonbryn: 

Nej, aldrig går det ur min syn, 

Hur härlig han såg ut.”

J.L. Runeberg: Soldatgossen

Johan Ludvig Runeberg runossaan Sotilaspoika tarjoaa elämyksellisen ajankuvan siitä, millaisia tunteita Porin kuninkaallisen rykmentin sotilas 1800-luvun kylän raitilla kävellessään herätti ja miltä hän aikalaisten silmin näytti. Vapaasti käännettynä: ”Olin lapsi kun hän lähti, kun rauhan aika päättyi. Muistan hänen ylpeän käyntinsä. Muistan joka yksityiskohdan: hänen hattunsa, hänen sulkansa, hänen ruskettuneen ihonsa ja varjot hänen silmäkulmiensa alla. Mielestäni ei koskaan unohdu, miten upealta hän näytti.”

Porin rykmentti oli vanhan ajan Ruotsin armeijan valio-osasto, sen yksiköistä ammattitaitoisin ja paras. Rykmentti otti mies miestä vastaan taistelemalla suurvalta-ajan jälkeisen Ruotsin ainoat merkittävät voitot, lähes aina ylivoimaiselta tuntuvaa vihollista vastaan: Koljonvirta ja Parkumäki Kustaan sodassa ja Lapua Suomen sodassa ovat niistä tunnetuimpia. Rykmentin tavaramerkki oli suora pistinhyökkäys vihollista päin. Rykmentin miesten pistimet olivat 70-senttisiä, kun vastustajan rotanhännät olivat 30-senttisiä. Myös rykmentin miehet olivat satakuntalaisella tavalla isoja. Kuka väittää, että koolla ei ole merkitystä siinä tapauksessa, että koko on varustettu mitä rautaisimmalla itseluottamuksella?

Rykmentin miesten ympärillä liikkui kansan rakastamia tarinoita, joita uuvuttavien marssien, nälän, tappelujen ja kulkutautien karaisemat sotasankarit mielellään itse kertoivat. He olivat suosittuja vieraita totien äärellä niin pappiloissa kuin majataloissa. Heidän pelottomuuttaan, sisukkuuttaan ja neuvokasta tappelutaitoaan sekä kertojanlahjojaan ihailtiin. Rykmentin sotilas kultanappeineen ja nauhoineen oli kuin nykypäivän räppäri, tarunhohtoinen hahmo, johon haluttiin samaistua ja joka läsnäolollaan ei voinut olla kohottamatta satakuntalaisen muutenkin korkeaa itsetuntoa, olipa hän piika, pappi, isäntä tai renki.

Kolme sotaa käynyt Porin kuninkaallisen rykmentin sotilas Juha Palmi syntyi 21.4.1759 Kauvatsan Yttilän kylässä, jonka ohi Kauvatsajoki virtaa. Myös Palmin isä ja isoisä olivat sotilaita.

Jo hieman varhemmilta ajoilta lienee peräisin tuttu sanonta: Piru oot, jos oot Porista ja koko perkele, jos Kokemäeltä!

Arvelen sen liittyvän Porin Rykmentin Kokemäen komppaniaan, jonka riveissä Palmi-sukunimen perustaja Johan Palm eli Palmin Juha, taisteli. Tosin Palmin liittyessä komppaniaan vuonna 1788 sen nimi oli jo muutettu Toisen majurin komppaniaksi. Rykmentin historiaan jäävät suuret taistelut, Porrassalmet ja Lapuat, olivat vasta edessä. Välittömään historian kulkuun ne voitot eivät vaikuttaneet mitenkään, mutta sitä suurempi niiden vaikutus saattoi olla myöhempään historiaan ja nykyisten suomalaisten omakuvaan.

Ilman rykmentin tappelutarinoita ei paljon myöhemmin olisi syntynyt Runebergin Vänrikki Stoolia, eikä myöskään Väinö Linnan Tuntematonta sotilasta, joka oli demokraatin vastaveto aatelisupseerien merkitystä suorittavan portaan kustannuksella ylikorostavalle Runebergille. Ilman näitä kahta teosta suomalaisten omakuva ja historia saattaisivat olla toisenlaiset tai sitten nämä nerokkaat kirjailijat olisivat keksineet tilalle jotain samankaltaista muuta.

Palmin Juha, jota myös Juhaniksi saatettiin poikana kutsua, oli ammattitappelija historian hämärään katoavassa sukupolvien jatkumossa. Kauvatsan Yttilässä, Porran, Kouhin ja Mikolan talojen muodostamassa ruodussa sotilaan ammatti periytyi isältä pojalle ja tältä pojanpojalle tavalla, jonka Runeberg runossaan Sotilaspoika kertoo. Sitä lauluahan me lapsena lauloimme kansakoulussa.

Johannes-nimen saaneen pojan tulevasta sotilasurasta keskusteltiin luultavasti jo kastajaisissa, jotka pidettiin huhtikuussa 1759 Yttilässä Mikolan talossa. Johanneksen isä oli yttiläläinen ruotusotilas Tuomo Ytterberg ja kummeina murahteli kaksi sotakarhua, nuorehko komppanian furiiri Johan Philip Lydeen ja lievikoskelainen Tuomon aseveli, knihti Sigfrid Hilman.

Olisi mielenkiintoista tietää, mitä sotajermut toiveikkaina juttelivat, kun nuoren miehen kehtoa keinuttivat. Mahtoiko Lydeen kehaista, että siinä on ihan isänsä näköinen tappelijanalku, vain arvet enää puuttuvat. Lahjoittiko Hilman pojalle kummilahjaksi ja tulevaksi leikkikaluksi käytöstä poistamansa pistimen?

Tulevan ruotusotilaan äiti Vappu piteli papin kastaessa sylissään lasta mutta pojan isoisä Yrjö Ytterberg kastajaisista puuttui. Hän oli kaatunut pikku-ryssän aikaan vuonna 1741 Helsingissä torjuessaan Kokemäen komppanian riveissä venäläisten rynnäkköä Suomeen.

Tappelu verissä

“On Kaakkimaa yksi kappeli,

jossa Lepistö ja Palmi tappeli.

Ja Kaakin Manta nauraa luritti.

Kun Lepistö Palmia kuritti.

 

Kaakkimaassa korven keskellä

sillä Kaakin Pransun leskellä,

siälä on se Nestori Viitamaa,

joka riirat ja torat aikaansaa.”

 

Pikkupojasta lähtien olen hillinnyt hurjaa luontoani ja osallistunut tappeluihin vain siinä tapauksessa, että on ollut pakko. Olen arvellut, että kunniakas ja arvostettu tappelemisen taito säilyy vähäiselläkin lajiharjoittelulla, mikäli on lahjoja. Määräävin luonteenpiirteeni on todennäköisesti laiskuus, joka kohdistuu monenmoista rellestämistä kohtaan. Ehkä minussa äitini suvun pihkalalaisena piirteenä kytee jotenkin naivi lapsen usko, että elämä olisi mukavampaa, jos ei lainkaan rähjättäisi ja tapeltaisi. Etupäässä yritän hurmata lähimmäisiäni heitä vuolaasti kehumalla ja ystävällisellä katseellani. Mitä päällekäyvempi ja sillä tavoin itsestään epävarmempi ihminen, sitä enemmän häntä yritän kannustaa ja kehua.  Oikein tiukoissa paikoissa viljelen huumoria. Tiedän, että monilta verisiltä yhteenotoilta välttyy kun käyttää luovuutta, eikä hermostu. Mutta myönnän kyllä, että synkkä palmilainen tappelijan geeni on minulla verissä.

Häveten tunnustan, että paljon olen hässäköihin joutunut siihen nähden, miten kovasti olen niitä koittanut välttää. Tappeluista ja kärhämistä ei minunkaan elämänurallani ole ollut puutetta; niistä monenmoista tarinaa, totta ja keksittyä, olen kuullut maailmalla liikkuvan. Sama vika oli minua sata vuotta vanhemmalla isotaatallani Palmin Nestorilla (syntyi 1856), jonka tappelusta Lepistön Hermannin kanssa Mäenpään Santra sai aiheen pilkkalauluun.

Viitamaan poika Nestori, sukunimeltään Palmi, oli tunnetusti pahapäinen, varsinkin kännipäissään, ja hänen kunnioitettavasta asenteestaan kertoo se, että hän oikeaa jalkaansa ontuvana harmaapartana haastoi tappeluun 14 vuotta nuoremman naapurinsa Lepistön Hermannin melko varmasti aavistaen lopputuloksen. Mutta eihän tappelussa voitto ole tärkeintä, vaan se, että patoutunut vitutus tulee hetkeksi kertaryminällä hoidettua.

Palmia kannusti ratkomaan naapurikiistaa tappelun keinoin todennäköisesti se, että hän oli taidostaan saanut nuoruudessaan hyvää palautetta.  Saattoi Nestori olla jonkinmoinen tähtitappelijakin samalla tavoin kuin myöhemmin hänen poikansa Selmi (syntyi 1894), joka erään tavallista rajumman tappelun jälkeen tuomiota välttääkseen lähti Amerikkaan ja värväytyi Yhdysvaltojen armeijaan. Silloin käynnissä oli ensimmäinen maailmansota (1914 – 1918) ja laajaa tappelutannerta oli nuorelle riuskalle miehelle sopivasti tarjolla. Saattoi olla niinkin, että tulevan voittajapuolen sotajoukkoihin eksyminen pelasti Selmin hengen. Jos hän olisi pysynyt Suomessa, hänellä rettelöijän maineen vuoksi olisi ollut suuri riski tulla tapetuksi hävityn kapinan aikaan (1918) silloin, kun valkoiset punaisia oikein urakalla ampuivat.

Huonompi tuuri kävi Palmin naapurinpojalle Kaakin Selmille (syntynyt 1900). Antautumisen jälkeen hän kuoli vankileirillä Riihimäellä. Äitini eno, Kauvatsan punakaartiin kuulunut Piilisen Svante (syntynyt 1895), ammuttiin 23. 5. 1918 kirkkoaitaa vasten Huittisissa. Pahaa hänen ei tiedetä tehneen, mutta asiakirjojen mukaan eivät viiden kauvatsalaisen teloitetun teot ampujia näytä edes kiinnostaneen. Svante oli yli kaksimetrinen, päätään muita pitempi.

Palmin Jari, Palmin Nestorin tyttären pojanpoika,
taustalla Atlannin aaltoja.

Tylsällä terällä

Kylmää harkintaa

Torpparin aurinko.

Jos Kiikoisten vuoden 1836 torpparikapinassa on jotakin nykypolville opittavaa, se on kylmä harkinta. Vaikka kapinoitsijoita oli ehkä satoja, he onnistuivat pitämään väkivallan aisoissa. Viha ei keittänyt yli, eikä ori kohtalokkaasti karannut torpparien käsistä missään vaiheessa: ei Uuden Majamaan tappelussa, ei Eerolassa, eikä oikeussalissa, vaikka kliseetä käyttäen ”alkoholilla oli enemmän tai vähemmän osuutta asioiden kulkuun”.

Torpparien päättäväinen, yksimielinen käytös viittaa siihen, että kapina oli hyvin suunniteltu ja taitavasti johdettu. Kapinoitsijoiden horjumaton itseluottamus antaa vihjeen siitä, että yhteiskunnallista verkostoa pitkin oli taustoja varmisteltu ja vuoropuhelua käyty myös maaherra Lars Gabriel von Haartmanin kanssa.

Torpparien Eerolassa mainitsema maaherralta saatu lupa karkottaa Ruotsilan herrat Kuorsunmaasta harmailla seipäillä, jos nämä sinne ilmestyvät, on mielenkiintoinen. Lupasiko tosiaan korkein läänin järjestyksestä vastaava viranomainen kapinallisille, että hän katsoisi läpi sormiensa, eikä lähettäisi sotilaita, mikäli omankäden oikeus pidetään kohtuudessa, eikä yletöntä väkivaltaa käytetä?  Vai keksivätkö torpparit omasta päästään väitteen maaherran heille antamasta kartanonisäntien epäsuorasta pieksemisluvasta vain painostaakseen ja horjuttaakseen vastapuolta?

Häätökirje Uuteen Majamaahan oli toimitettu vuoden 1935 lokakuussa, joten torppareilla oli aikaa valmistella kapinaa koko talvi ja seuraava kesä. Sikäli kun he olivat yhteydessä maaherraan, niin tuon ajan virkakoneiston byrokraattisuudesta johtuen he todennäköisesti eivät menneet maaherran luo itse vaan käyttivät välikättä.

Kuka oli todennäköisin ehdokas torpparien puhemieheksi maaherran luona Turussa? Itseoikeutetulta vaikuttaa Hämeenkyrössä asuva Turun akatemianvouti Carl Adolf Björkbom, joka myöhemmin Tyrvään käräjillä piti mettämaalaisten puolta ja puristi kiikkalaisen yläluokan ahtaalle. Hän murskasi kartanon isäntien häätöperustelut juridista muotoseikkaa hyväkseen käyttäen niin pontevasti, että häätökeskustelu loppui siihen ja sen jälkeen oikeutta käytiin lähinnä sellaisista sivuseikoista kuin kuka löi ketä ja kuka söi toisen eväät.

Akatemiatilojen veroja voutina kantava  Björkbom oli Kiikoisissa tuttu, torpissakin poikennut vieras. Akatemian torppariksi pääsystä suorastaan kilpailtiin, koska ne pyrittiin mahdollisimman nopeasti vapauttamaan itsenäisiksi tiloiksi, jotta akatemia saisi niistä verotuloja. Yhteiskunnallisen asemansa takia Björkbom oli myös Turun seurapiireissä maaherra Haarmanin kanssa läheisempi kuin hyvän päivän tuttu.  Haartmanilla oli tiiviit suhteet Turun akatemiaan ja sen virkamiehiin: hänen isänsä Erik oli ollut Turun yliopiston rehtori ja Haartman itsekin nuorempana työskenteli akatemiassa kamreerin sihteerinä ennen Venäjän ulkoministeriön palvelukseen siirtymistään.

Vaikka kyseessä on arvaus, en pidä mahdottomana, vaikka Haartman ja Björkbom olisivat yhdessä ideoineet torpparikapinan hoidon ja sitä seuranneen oikeudenkäynnin tavalla, joka rauhoittaisi torpparit ja tekisi mahdolliseksi kapinan lakaisemisen mahdollisimman nopeasti huomiolta piiloon maton alle. Se, että venäläiset saisivat idean ja puuttuisivat levottomuuksien hoitoon Satakunnassa sotajoukon avulla, oli maaherran näkökulmasta pahin mahdollinen uhkakuva: se vaarantaisi Suomen autonomian ja samalla myös maaherran oman aseman ja hänen tulevaisuuden suunnitelmansa Suomen suhteen.

Torpparikapinan aikaan Suomen suurruhtinaana oli Nikolai I, joka maan autonomiaa kohtaan ei ollut kaikkein joviaalein keisari, vaan epäluuloinen. Viisi vuotta aikaisemmin Venäjän joukot olivat käyneet kukistamassa talonpoikaiskapinan Puolassa, jonka seurauksena Puolan autonomia poistettiin ja vaihdettiin tiukkaan venäläiskomentoon. Suomalaisella yläluokalla oli työ ja tuska todistaa keisarille, että muualla yleiset talonpoikien kapinat pysyvät poissa ja uskollisuus keisariin säilyy parhaiten niin, että Suomi pidetään autonomiana ruotsinkielisen yläluokan käsissä.

Haartman ei arvostanut ruotsinmielisyyttä, vaan piti venäjänkielen taitoa ja venäläissuhteita kaupallisesti Suomen kannalta hyödyllisimpänä.  Mutta autonomisen Suomen etuja ajava talousmies hän oli. Venäläisten sormia hän ei halunnut sotkemaan lääninsä tai Suomen asioita, vaan halusi pitää ne omissa näpeissään.

On arvoitus, miten paljon maaherra suhteidensa kautta taustalta vaikutti Tyrvään käräjien lopputulokseen, joka vesitti ruotsinkielisen yläluokan vaatimukset. Emme esimerkiksi tiedä, millaista keskustelua hän kävi oikeuden tuomarin, vapaaherra Carl Reinhold Mellinin kanssa.  Ratkaisevaa oli, että Haartman pyynnöistä huolimatta kieltäytyi lähettämästä Kuorsunmaahan sotilaskomennuskuntaa. Se viimeistään teki mahdottomaksi metsäseudulle suunnitellut torppien häädöt. Paikallisten viranomaisten voimin kapina oli mahdoton kukistaa ja panna häätöjä toimeen. Metsässä torppareilla oli ylivoima.  Maaherran näkökulmasta oli parasta, että kansannousun aiheuttanut häätöasia unohdetaan ja piilotetaan arkistojen kätköön mahdollisimman pian.

Tyrvään käräjillä

Kiikoslainen esi-isäni asutti torppansa tämän ojan vartta pitkin 1700 – 1800 -luvun vaihteessa. Oja antoi torpalle nimen.

 Sydänjuuria myöten loukattu Ruotsilan kartanon isäntä Johan Jacob Wirzén kävi kuumana. Hän vaati rangaistusta niille, jotka olivat puineet hänen viljansa, hakanneet häntä varstoilla sekä syöneet hänen eväänsä ja juoneet hänen vaivalla korpeen toimittamansa juoman, muun muassa tynnyrillisen viinaa, jolla oli tarkoitus juhlia Uuden Majamaan torpparin häätöä.

He olivat tuhonneet hänen omaisuuttaan, muun muassa viinatynnyrin ja mikä pahinta, ajaneet hänet pois torpasta, joka kuului Ruotsilan kartanolle.

Koska tappelu Uudessa Majamaassa ja tapahtumat Eerolan torpalla liittyivät yhteen, tuomari Carl Reinhold Mellin yhdisti ne samaan oikeusjuttuun. Syytetyille lähetettiin haasteet 19. marraskuuta 1836 pidettäville Tyrvään kihlakunnan syyskäräjille.

Valtaosa torpparikapinaan osallistuneista sadoista miehistä jäi tunnistamatta, mutta vihjeen syyllisehdokkaista antoi tuomarille nimismies Philemon Gallénin laatima luettelo 35 paikalla olleesta, jotka hän oli Eerolassa tunnistanut.

Mahtoiko Gallén itse toimittaa haasteet vai turvautuiko hän lautamiesten apuun? Helppo tehtävä se ei ollut. Oli kuljettava tiheäkasvuisen metsän läpi  Kiikasta 30 kilometriä kärryteitä ja polkuja pitkin sekä ylitettävä vesistö, jotta pääsi Kuorsunmaahan asti ja sen jälkeen oli kierrettävä torppa torpalta esittämässä asiaa, jonka kuulemista ei kukaan kaivannut ja johon koko mettämaa suhtautui vihamielisesti. On todennäköistä, että sitä viestiä ei haastemies uskaltanut viedä ilman henkivartijoita, koska hän joutui taivaltamaan tarkkailtuna uhan alla syyspimeässä metsässä ja yöpymään tulikiukkuisten ja arvaamattomien torpparien keskellä. Suuri osa haasteista jäi jakamatta, mutta osan urhoolliset haastemiehet onnistuivat toimittamaan perille.

Suurin hankaluus oli siinä, että kun oikeudenkäynti alkoi, kukaan syyllisehdokas ei tullut paikalle. Tuomari määräsi, että koko joukko on haastettava uudestaan tasan kuukauden päästä pidettäville ylimääräisille käräjille ja vastahakoiset on tuotava kruunun kyydillä.

Nimismies Gallén piti kapinoivien mettämaalaisten käräjille tuontia omin voimin mahdottomana tehtävänä. Hän pyysi kruununvouti Gustaf Hästeskolta lisävoimia. Tämä kääntyi maaherra Lars Gabriel von Haartmanin puoleen ja ehdotti jälleen venäläisen sotaväen kutsumista. Haartman väitti vastaan ja sanoi, ettei se näin kiireisessä ajassa onnistu.

- Gallénin pitää vain yrittää tulla toimeen Tyrvään ja Karkun kihlakunnan siltavoutien ja haastemiesten avulla, maaherra ilmoitti.

Ylimääräiset käräjät pidettiin Tyrväällä 19. joulukuuta. Vain osa syytetyistä oli saatu haastettua ja vielä harvempi tuotua paikalle. Heistä kukaan ei tunnustanut tehneensä mitään laitonta. He olivat tulleet Eerolan torpalle sattumalta tai uteliaisuudesta. Eräs kertoi tulleensa auttamaan Eerolaa muutossa, mikäli tämä häädetään. Eerolan lanko Pekka Tuomaanpoika oli ollut lintumetsällä ja poikennut torppaan pyssyineen sadetta pitämään. Nimismiestä kohtaan kaikki kertoivat käyttäytyneensä kohteliaasti ja kunnioittavasti.

Paikalle saatujen mettämaalaisten vakuutettua omalta kohdaltaan syytteet perättömiksi torpparien puolustusasianajaja akatemianvouti Carl Adolf Björkbom kohdisti rajun hyökkäyksen Ruotsilan isäntiin. Hän vaati heille edesvastuuta laittomasta häätöyrityksestä. Nämä olivat edellisenä syksynä lähetetyssä häätökirjeessä irtisanoneet torpasta vanhan torpparin lesken Riitta Tuomaantyttären, joka oli keväällä kuollut. Torppari oli jo vuosia ollut vanhan torpparin poika Matti. Jos joku olisi asianajajan mielestä voitu laillisesti irtisanoa niin Matti, eikä kuollut mummo, joka torpan pitoon ei  liittynyt millään tavoin.

- Irtisanominen on laiton. Apteekkarin yrityksellä ottaa torppa haltuunsa ei ole mitään oikeutusta, jyrisi asianajaja Björkbom.

Koska oikeuteen oli saatu kuskattua vain torpparikapinan varmistusjoukkoja ja näkyvimmät aktivistit olivat poissa, juttu päätettiin lykätä huhtikuulle 1837.

Oikeudenkäynnin sitten jatkuessa päästiin lopulta käsittelemään tappelua, joka oli käyty Uuden Majamaan riihessä. Kaikki paikalle saadut syytetyt vakuuttivat kuin yhdestä suusta, että he eivät nähneet mitään, koska riihessä oli niin pimeää.

Apteekkarin seurueeseen kuuluneella lautamies Antti Setälällä oli ollut hieman terävämpi näkö. Hän todisti, että miehet jotka puimalan ovella pieksivät varstoilla Ruotsilan isäntää, olivat torppari Juho Salo, entinen lampuoti Matti Kesti ja renki Taavetti Liisanpoika.

Näistä jokainen oli kadonnut tavoittamattomiin, samoin kuin kaikki muutkin, jotka kapinassa olivat tehneet jotakin mainitsemisen arvoista. Mettämaassa, joka ulottuu Kokemäenjoen rannasta Pohjanmaalle saakka, on helppo pysyä näkymättömissä. Varoitus noutajien lähenemisestä kulkee nopeasti polkuja pitkin. Etsitty voi vaihtaa piilopaikkaa metsäseudulla mielin määrin liikkumalla torppien verkostossa torpasta torppaan tai suojautumalla kiihkeimmäksi aikaa tiheään, lähes läpikäymättömään metsään ja sen louhikoihin.

Tuomari lykkäsi juttua jälleen, nyt vuoden 1837 syyskäräjiin ja määräsi kaikki sakon uhalla saapumaan paikalle.

Vaikka syytettyjen edustus käräjillä silloin oli yhtä vajavainen kuin aikaisemminkin, oikeus jakoi tuomioita. Ensiksi käsiteltiin Eerolan torpan tapaus. Oikeus totesi, että Eerolan torpassa ei ollut harjoitettu väkivaltaa. Nimismiestä ja hänen seuralaisiaan ei ollut pahoinpidelty. Näyttöä oli ainoastaan metelöinnistä ja tungoksesta.

Ruotsinkielinen tuomari merkitytti oikeuden pöytäkirjaan, että nimismies keskeytti toimituksen Eerolassa tarpeettomasti ja ilmoitti asiasta esimiehilleen ”af skräm”, siis pelosta. Oikeus kuitenkin päätti, että se ei rankaise nimismiestä hänen harkitsemattomasta teostaan, vaan näissä oloissa se voidaan antaa hänelle anteeksi.

Huomatessaan joutuneensa alakynteen, Gallén yritti vaatia syytetyille rangaistusta luvattoman väenkokouksen järjestämisestä. Tähän oikeus ei suostunut. Kädenojennuksena nimismiehelle oikeus katsoi, että koska syytetyt olivat aiheuttaneet Eerolan torpassa tungoksen ja metelin, heidän oikeudenkäyntikulujaan ei tuomita nimismiehen maksettaviksi.

Ruotsilan kartanon omistajan nostama Uuden Majamaan juttu kuivui kokoon, koska tekijöitä, isännän pieksijöitä, ei ollut saatu kiinni. Oikeus antoi isännälle kuitenkin mahdollisuuden nostaa uuden oikeusjutun, jos heidät joskus tavoitettaisiin.  Hänen omaisuutensa hävittämisestä ei tuomittu ketään, sillä kukaan oikeuteen saapunut ei myöntänyt osallistuneensa tekoon tai tietävänsä siitä mitään.

Oikeudessa torpparit asianajanansa välityksellä vaativat Wirzénille rangaistusta siitä, että hän oli virittänyt riihen ovella pyssyn ja yrittänyt ampua heitä. Tämänkin syytteen oikeus hylkäsi, koska apteekkarin puolesta eräs seurueeseen kuulunut todisti, että ”eihän sillä pyssyllä voinut ampua, kun sen lukossa ei ollut piitä”.

Näin monessakin mielessä kiusallinen torpparikapina oli saatu turvallisesti lakaistua maton alle.

Oikeusjutun ollessa vielä kesken, senaatti vahvisti 22. helmikuuta 1837 Kuorsunmaan isonjaon. Silloin torppareille, ehkä myös Gallénille selvisi, miksi nimismies oli lähetetty Kuorsunmaahan torppia mittaamaan ja niitä tarkastamaan. Kiikanojan yhdeksän torppaa sijaitsivat senaatin uuden tulkinnan mukaan ylijäämämaalla, joka ei kuulunut taloille vaan kruunulle. Näistä torpista senaatti halusi veroa maksavia uudistiloja. Yhdeksälle onnekkaalle torpparille senaatin päätös merkitsi torppien itsenäistymistä, taloon tehtävän pakkotyön loppua ja torpparien suvuille tulevaisuutta vakavaraisina metsänomistajina.

Kolmekymmentä torppaa Kuorsunmaajärven ympärillä, Eerola ja Uusi Majamaa mukaan lukien, jäivät Kiikanojan taloille. Apteekkari Wirzénin ja Matti Uuden Majamaan kylmä sota siis jatkui.  Metsänasuttajien kamppailu irti isäntävallasta kesti vielä lähes sata vuotta. Nälkävuodet olivat edessä ja verinen kansalaissota, jonka jälkeen vasta tuhansien torpparien pääjoukko itsenäistyi.

Vuoden 1836 torpparikapina aiheutti sen, että apteekkari ei onnistunut Uuden Majamaan torpparin häädössä. Niin yksittäinen tapahtuma kuin olikin, se luonnollisesti lisäsi satakuntalaisten muutenkin hyvää uskoa omiin mahdollisuuksiin ja yhteistyön voimaan.

”Veljekset Matti ja Juho perheineen asuivat torpassaan vielä vuosien kuluttua, samoin Antti Eerola omassaan”, mainitsee Juhani Piilonen Sastamalan historian kakkososassa.

Seuraavassa blogissa menemme ”hänen hirmuisuutensa” Turun ja Porin läänin maaherran Lars Gabriel von Haartmanin housuihin.  Pohdimme torpparikapinaa kansallisesta ja kansainvälisestä näkökulmasta. Miten maaherra suhtautui torppareihin ja mitkä olivat hänen motiivinsa? Olivatko kapinan yllättävät  käänteet sattumaa?

 

Apuun kasakat!

Ens miehenä vaarahan ryntäilee,

väen käskevi seuraamaan.

Jumalauta, jos joku kuhnailee,

kun Zidén on huutanut kerran:

“Hurraa, pojat, eespäin vaan!”

Johan Ludvig Runeberg:

Vänrikki Stoolin tarinat (Paavo Cajanderin käännös)

Kiikoisten korvessa oli syyskuussa 1836 käyty kaksi yhteenottoa torpparien ja vallasväen välillä. Niissä valtaa pitävä luokka oli jäänyt alakynteen. Korven väki oli onnistunut torjumaan häädön ja karkottamaan myös toisen torpparialueelle suunnatun retkikunnan. Tapeltu oli mutta torpparit olivat pitäneet väkivallan kontrollissa ja säilyttäneet malttinsa. Teräaseita – kirveitä, kuokkia ja viikatteita – työkaluja, jotka herkimmin aiheuttavat hengenmenon, ei ollut käytetty. Pyssyt oli pidetty olalla. Voimankäyttöä oli riihinujakassakin kartanonisännän vähäisistä vammoista päätellen säästelty. Veri ei ollut vuotanut.

Korpeen raivattua peltoa.

Psykologisesti oli vääjäämätöntä, että Ruotsilan isännän Johan Jacob Wirzénin mustelmat ja haavoitettu itsetunto vaativat hyvitystä. Tappion häpeään ei hänellä arvovaltasyistä ollut varaa. Jotta ymmärrämme hänen tilanteensa paremmin, tarkastelkaamme sitä lähemmin.

Kiikan kirkonkylässä Kokemäenjoen rannalla sijaitseva Ruotsila oli 3 000 hehtaarillaan yksi Kiikan harvoista herraskartanoista ja niistä suurin. Ruotsinkielistä yläluokkaa oli lähiseudulla kartanonväen lisäksi niukasti. Asujamisto koostui rintamailla suomenkielisistä talonpojista ja metsäalueella torppareista, joiden juuret olivat talonpoikaisia ja ruotuväkitaustaisia.

Ruotsilan omistajat kuuluivat Zidénien upseerisukuun. Heidän yhteydessään on mahdollista puhua sankarimaineesta ja soturin kunniasta, jolla tuon ajan herrasväen keskuudessa oli iso arvostus. ”Ruotsilan valkotukkien” äiti Catharina Zidén oli Vänrikki Stoolin tarinoissa mainitun luutnantti Johan Jabob Zidénin täti.

Wirzénin veljekset ja heidän serkkunsa tuleva sotasankari Zidén 1780-luvulla syntyneinä ikätovereina viettivät yhdessä lapsuuttaan Ruotsilan mailla. Myöhempien tapahtumien perusteella Johan Jacob Wirzénin ja Johan Jacob Zidénin persoonassa oli yhteinen piirre: tiukoissa paikoissa he valitsivat toimintavakseen röyhkeän hyökkäyksen. He tekivät sen spontaanisti tappioista piittaamatta. Luonteeltaan he olivat miehiä, jotka komentavat joukkonsa käymään tulta päin ja ryntäävät itse edellä.

Kuorsunmaassa Wirzén hyökkäsi seurueensa edellä  pyssy kädessä pimeään riiheen ja sai selkäänsä. Vuonna 1809 Koljonvirralla Ziden rynnäköi vaasalaisten kärjessä ylivoimaista vihollista vastaan ja melkein koko porukka Zidén mukaan lukien sai surmansa. Upseerisuvun kunnian näkökulmasta selkäsauna torpparilta lienee kuolemaa vakavampi asia. Wirzénin nopeaa toipumista todisti, että hän jo löylytystä seuraavalla viikolla istui satulassa nimismies Philemon Gallénin johtamassa Kuorsunmaahan ratsastavassa joukossa. Ehkä hän kruunun miehen avulla uskoi pystyvänsä edistämään omaa, torpparin häätämiseen liittyvää asiaansa.

Erityisen tukala oli nimismies Gallénin asema. Hän yritti selittää torppareille käyntistä tarkoitusta mutta vihattujen Wirzénien mukana olon kuumennettua tunteita hän ei saanut viestiään perille. Gallénin esimiehet kuuluivat ruotsinkieliseen yläluokkaan mutta hänen suhteensa suomenkieliseen väestöön oli viranhoidon näkökulmasta elintärkeä. Virkamies Gallén oli epäonnistunut maaherran ja kruununvoudin hänelle uskomassa tehtävässä täydellisesti.

Gallén ilmoitti tapahtumista kruununvouti Gustaf Hästeskolle ja maaherra Lars Gabriel von Haartmanille. Kruununvouti ehdotti maaherralle sotilaskomennuskunnan lähettämistä Kuorsunmaahan. Suomen autonomian puolesta kamppailevalle Haartmanille venäläinen sotilaspartio Suomessa oli epämiellyttävä ajatus. Millaisen kuvan se antaisi Suomen viranomaisten kyvystä hoitaa heille kuuluvia tehtäviä. Se tarjoaisi venäläisille heidän kauan kaipaamansa tekosyyn puuttua omista etuoikeuksistaan kiinnipitävän maan asioihin.

Haartman torjui kruunvoudin ehdotuksen kasakoiden lähettämisestä. Hän käski miehen itse lähteä Kuorsunmaahan ja tutkia tapahtumien taustat sekä varottaa torppareita ryhtymästä äärimmäisyyksiin. Tuomiokunnan tuomaria maaherra kehotti suorittamaan asiassa laillisen tutkimuksen.

Niin vakavana von Haartman asiaa piti, että hän informoi siitä kenraalikuvernöörin kansliaa.

Näin torpparikapinan käsittely alkoi Tyrvään syyskäräjillä. Niihin liittyen tapahtui sellaisia asioita, että vallasväki jälleen ehdotti maaherralle kasakoiden kutsumista. Niistä kerron seuraavassa blogissa.

Psykologista sotaa

Torpparit olivat taitavia hirsirakentajia. Tämä isäni suvun vaiheisiin liittyvä ja välillä omistajaa vaihtanut kiikoslainen torppa on rakennettu 1870-luvulla ja se on edelleen käytössä.

Kultakauden taiteilijan Akseli Gallen-Kallelan setä kiikkalainen 31-vuotias nimismies Philemon Gallén joutui torpparikapinassa syntipukiksi ilman omaa syytään yrittäessään tunnontarkasti hoitaa virkaansa.

Viikko edellisessä blogissa kerrotun torppariperheen epäonnistuneen häädön jälkeen Gallén puki virkapuvun päälleen ja ratsasti Kuorsunmaahan toimeenpanemaan kruununvoudin hänelle määräämää tehtävää. Nimismiehen asia, kuten myöhemmin osoittautui, oli torpparien etujen mukainen, eikä liittynyt edellisen viikon tapahtumiin. Torpparit eivät tahtoneet Gallénin jaloa tarkoitusta uskoa.

Viikon aikana saavutettu voitto Ruotsilan valkotukista oli levinnyt polkuja pitkin torpasta torppaan laajalla alueella. Samalla liikkui tietoa, että Ruotsilan isännät olivat uhanneet tulla lähiaikoina isolla joukolla ja kruununmiesten avustuksella häätää kaikki Kuorsunmaan torpparit kostoksi apteekkarin kärsimästä tappiosta.

On uskottavaa, että kaikenlaisia uhkauksia on esitetty huudoksi menneessä nokituksessa apteekkari Johan Jacob Wirzénin joukkojen joutuessa pakenemaan sekasorrossa kapinaan nousseesta Kuorsunmaasta. Se on eri asia, että kaikkien torpparien irtisanomiseen Wirzéneillä tuskin oli varaa. Se olisi merkinnyt suunnilleen samaa kuin nykypäivänä keskeisten osaajien irtisanominen työpaikalta. Kartanon menestys ja olemassa olo riippui tuohon aikaan vahvasti torppareista, jotka huonosti motivoituneinakin olivat maatalousalalla korvaamattomia ammattilaisia.

Kohtalaisen täyspäisinä torpparit kuitenkin tiesivät, että kartanon omistajien, vaikka kuinka vääriksi koettujen oikeuksien vastustaminen ei voi jäädä seurauksetta. Mitä muotoja yhteenotto saisikin, se jatkuisi. Viikon aikana torpparit olivat organisoineet pyssyillä ja seipäillä aseistautuneen satojen mettämaalaisten joukon, joka oli suunnitelmallisesti valmistautunut taistelemaan valkotukkien häätöyrityksiä vastaan torppa torpalta ennen kaikkea psykologisen sodankäynnin keinoin, vaikka käsitettä psykologinen sodankäynti ei siihen aikaan tunnettu suomen eikä ruotsin kielessä.  Tehokkaan taistelusuunnitelman laatimiseen ja viestimiseen paikallinen murre riitti hyvin ja siksi torpparit pystyivät pitämään henkisesti aloitteen käsissään.

Kun Philemon Gallén tiistaina 20.9.1836 nousi hevosensa selkään, mukana seurasivat Wirzénin veljekset, siltavouti Heikki Enegren, lautamies Antti Setälä ja seitsemän muuta miestä. Tuon kokoinen joukko aseistautuneena voi olla hyvinkin tehokas. Lähtiessään Gallén tiesi edellisviikon maanantain yhteenotosta. Hän luultavasti tunsi olonsa kiusaantuneeksi. Hänen seurueensa oli paljolti sama kuin Kuorsunmaan tappeluun osallistunut. Nyt pitäisi mettämaalaisten kanssa tehdä yhteistyötä, vaikka näiden sieluissa tulilanka paloi. Ilmeisesti Gallénilla ei ollut vara valita seuruettaan vaan oli otettava ne miehet, jotka mukaan lähtivät ja joilla kaikilla oli hieman erilaiset intressit syvällä korvessa valvottavanaan.  Mutta minkäs teet. Senaatin maaherralle antama tehtävä, jonka maaherra Lars Gabriel von Haartman välitti kruununvouti Gustaf Hästeskolle ja jonka tämä delegoi Gallénille, oli käsky, jota kruunun virkamiehen oli toteltava. Satoi tai ukkosti, Kuorsunmaassa oli toteutettava torppien tarkastus.

Gallénin seurueen matkan teki raskaaksi se, että mettämaahan siirtyessään he olivat alusta asti torpparien armoilla. Tiet olivat huonoja ja välillä piti käyttää polkuja sekä ylittää vesistöjä. He joutuivat turvautumaan mettämaalaisten apuun. Taukoja pidettiin torpissa ja eräässä oli ulosmittauskin suoritettava verorästien takia. Metsäseudun kuohunnan huomioiden voi arvata, että porukan vastaanotto ei torpissa ollut satakuntalaisen vieraanvarainen, vaan pikemmin kohteliaan kopea.

Väsyneet ratsunsa nimismiehen joukko jätti matkalle. Kiikosjärvi ylitettiin veneillä. Sen jälkeen matkaa jatkettiin Järvenpään uudistilalta lainatuilla hevosilla. Yön seurue vietti Mäkipään torpassa. Aamulla porukka eteni Uuden ja Vanhan Majamaan ohitse syvemmälle korpeen. Joukko suuntasi kohti Eerolan torppaa.

Matkaa valvoivat kymmenet silmäparit, joiden omistajien hahmot vain välillä häivähtivät puiden lomasta. Metsässä oli suoritettu hälytys. Gallénin lähestyessä Eerolaa heidän edellään ja ohitseen juoksi kymmeniä pyssyillä ja seipäillä aseistettuja miehiä. Nämä kehottivat joukkoa kääntymään ja palaamaan kotiin, kun vielä olivat terveitä. Vanhan Majamaan kohdalla joku oli maininnut, että Eerolaan ei kannata mennä, koska se, mitä siellä haluatte tehdäkin, estetään.

Eerolan piha oli täynnä kookkaita aseistettuja miehiä ja heidän määränsä lisääntyi koko ajan. Gallén luki pihassa maaherran kirjeen, sitten suomensi sen, selvittäen, minkä takia hän oli tullut. Hän käski lautamiehen ja siltavoudin mitata torpan rakennukset ulkoa ja meni itse sisään.

Kun mittaajat kyselivät, onko talossa sylen mittaa, heille vastattiin, että sellaista ei löydy, mutta muun mittaisia seipäitä, pitempiä ja lyhempiä, löytyy kyllä.

Joku lisäsi, että “torpan rakennukset saa kyllä mitata ulkoa, mutta jos menette sisään, niin näette, miten napit kohta helisevät”.

Sisällä isäntä Antti Eerola ilmoitti nimismiehelle, että tietyillä vierailla ei ole Kuorsunmaahan asiaa, koska maaherra on sanonut, että jos Ruotsilan väki tulee tänne, heidät saa ajaa pois harmailla seipäillä.

Gallén kehotti isäntää käskemään ylimääräiset vieraat talosta pois. Eerola sanoi, että en käske, koska en ole ketään paikalle kutsunutkaan.

Joku joukosta huusi, että ”me olemme seitsemästä pitäjästä ja sen nimismies voi kirjoittaa papereihinsa”.

Gallén yritti selittää sisällä tungeksivalle joukolle, että kyseessä ei ole häätö vaan pelkästään katselmus. Hän varoitti seuraamuksista, joita väen huono käytös saattaisi aiheuttaa.

Torpparit ilmoittivat, että heillä ei ole mitään nimismiestä vastaan, joka on kruunun edustaja, mutta Ruotsilan valkotukilla ei ole tänne mitään asiaa.

Eräs kuitenkin varoitti, että jos Gallén ei heti poistu Kuorsunmaasta, hän lähtee hakattuna useampaan palaseen.

Gallén tiedusteli, olisiko mahdollisesti jossakin muussa torpassa vähemmän väkeä.

Torppari Juho Heikkilä vastasi:

- Luultavasti on yhtä ahrasta!

Torppari Antti Eerola pyysi ja sai Gallénilta kirjallisen todistuksen käynnin syistä, jotta hän voisi sitä myöhemmin käyttää tapahtuman viranomaiskäsittelyssä. Hän ilmoitti, ettei usko, että kyse on pelkästä katselmuksesta.

Tunnelma torpassa ja sen ympäristössä oli niin painostava, että nimismies päätti keskeyttää toimituksen ja poistua paikalta.

Matkalla Kiikkaan nimismiehen joukko sai tiedon, että Majamaan ja Mäkipään välillä sillat oli hajotettu. Seurue päätti kulkea toista kautta ja yöpyi Mäkipään sijasta Salon torpassa. Seurueeseen kuuluva lautamies Antti Setälä oli viikkoa aikaisemmin omin silmin havainnut, että Salon isäntä oli yksi miehistä, joka höyhensi varstalla Ruotsilan isäntää. Yön joukko nukkui levottomasti vihollismaassa ja palasi melko unettomin silmin Kiikkaan.

Ruotsilan herrojen kunnia ja kruunun arvovalta ei tietysti sallinut, että asia jätettäisiin tähän. Gallén raportoi tapahtuneen kruununvouti Hästeskolle ja maaherra von Haartmanille. Hän arvioi joukon Eerolan pihassa koostuneen sadoista henkilöistä ja luetteli niiden 35 miehen nimet, jotka hän tunnisti. Hän pyysi, että asiassa ryhdyttäisiin tarmokkaisiin toimiin.

Jännite kapinaan nousseiden mettämaalaisten ja rintamaiden valtaeliitin välillä toisen epäonnistuneen Kuorsunmaan retken jälkeen vain kiristyi. Seuraavassa blogissa kerron, miten tapahtumat etenivät.

Itsenäistymisen jälkeen taloiksi muuttuneet torpat alkoivat kukoistaa. Nämä Isonkorven ruusut on istutettu joko 1920- tai -30-luvuilla.

Tappelu pimeässä

Kiikoslainen metsätorppa 1800-luvulta.

Kansan motivoimiseksi ovat vallanpitäjät Suomessa käyttäneet keppiä ja porkkanaa. Porkkanaa on tarjoiltu niukasti ja enemmän on luotettu kepin voimaan. Sen notkeaa versiota ruoskaa kerrotaan Ruotsilan kartanon ruotsalaisisäntien kokeilleen 1830-luvulla torppareihinsa.

Kiikkalaisen isohkon kartanon omistivat Ruotsilan valkotukiksi kutsutut veljekset Henrik Gustaf ja Johan Jabob Wirzén, luutnantti ja apteekkari. Kun kartanonherran ruoska itsetuntoisen satakuntalaisen torpparin selkään sivalsi, lyöjän naama pantiin vastaisen varalta muistiin:

- Ko toi saatanan Kana-Jaako tullee pimmeesä vastaan…

Kiivasluontoisen riehujan merkitsi tapaamislistalle useampi silmäpari.

Torpparilaitos oli järjestelmänä kelvoton ja tilanne kiusallinen kaikkien kannalta. Osa torpista menestyi hyvin mutta taksvärkkimiehinä torpparit tai heidän värväämänsä sijaiset olivat isäntien mielestä saamattomia. Kartanopäivänä moni säästeli hevostaan ja voimiaan kotitilan töitä varten.  Torppareilla oli keskenään tapana sanoa, että liikutaan vain sen verran, että tuppi välillä heilahtaa. Työtahti oli voimia säästävä yhteisestä sopimuksesta. He olivat tekevinään työtä mutta se eteni hitaasti.

Wirzénit eivät luottaneet myönteiseen palautteeseen ja palkitsemiseen vaan komentamiseen ja ruoskaan sen jatkeena. Ruotsilan valkotukkien vahvan direktio-oikeuden turvasi kontrahtipaperi, joka oikeutti isännän ottamaan varsinkin sukupolvenvaihdostilanteissa  torpan haltuunsa ilman minkäänlaista korvausta torppariperheelle sukupolvien aikana tehdystä työstä. Heillä oli oikeus koventaa torpparin kontrahtia kauaksi yli perheen kipurajan. Sellaisen luulisi tekevän torpparin alamaiseksi, kuuliaiseksi ja nöyräksi, helposti hallittavaksi. Kartanonherroilla oli oikeus takanaan. Niin Ruotsilan isännät luulivat. He erehtyivät.

Torpparikapina alkoi nykyisessä Sastamalan kaupungissa Kuorsunmaajärven rannalla Kiikoisissa, ”Satakunnan villin lännen” torpparikeskittymässä keskellä korpea. Se imi mukaan sadoittain torppareita, lampuoteja, talollisia ja renkejä seitsemän pitäjän alueelta. Kiikoisten lähimmät naapuripitäjät olivat Kauvatsa, Kiikka, Suodenniemi, Lavia, Mouhijärvi ja Tyrvää. Vaikka internetiä ei tuohon aikaan ollut, verkostoviestintä metsässä toimi tehokkaasti, olihan houkuttimena tappelu ja torppareista monet olivat Porin kuninkaallisen rykmentin ruotusotilaiden poikia, joille tappelun jalo taiteenlaji oli sukuperintönä verissä.

Kapina alkoi, kun Ruotsilan isännät päättivät ottaa Uuden Majamaan torpan kartanon haltuun ja häätää torppariperheen kotoaan pois. Perheen ajo talvea vasten tielle herätti naapureissa voimakkaita tunteita mutta sen oikeutusta torpparit eivät pystyneet kiistämään. Isännät toimivat pykälien mukaan. Häädön aikana ja sen jälkeen tapahtui kuitenkin niin hämmentäviä asioita, että tilanne karkasi häätäjien käsistä ja Uusi Majamaa piti torppansa.

Maanantaina 12. syyskuuta 1836 kartanonisäntä apteekkari Wirzén ratsasti aseistautuneena renkiensä kanssa Uuteen Majamaahan. Mukana seurasivat entinen siltavouti Erkki Sjöblom ja lautamies Antti Setälä. Heidän saapuessaan torpan riihestä kuului puinnin jytinä. Vanhaan satakuntalaiseen tapaan vilja kepakoitiin talkoilla: illalla oli tarkoitus joukolla syödä, saunoa ja juhlia.

Hevosen selästä hypättyään Wirzen ilmoitti ottavansa torpan haltuunsa ja määräsi talkooväkeä lopettamaan puinnin. Sitä jatkaisivat torpan uuden haltijan nimissä kartanon rengit. Vilja kuuluu kartanolle, apteekkari ilmoitti lyhyesti.

Matti Uusi Majamaa pyysi, että hän saisi asua torppaa seuraavaan kesään saakka ja muuttaisi vasta silloin. Apteekkari vastasi, että se ei käy.

Ovesta astui sisään Uuden Majamaan sukulainen Juha Korkeenalanen, joka vetosi apteekkariin, että perhe saisi jäädä torppaan. Apteekkari ei suostunut.

Torppaan laskeutui kylmä, kyräilevä hiljaisuus.  Kohta riiheltä alkoi kuulua rytmikäs varstojen jyminä.  Kana-Jaakoksi kansan kutsuma Wirzen tarttui pyssyynsä ja kiirehti joukkoineen estämään omavaltaisuuden. Riihen ovella seisoen hän työnsi pyssynpiipun sisään ja ilmoitti ampuvansa, jos talkooväki ei lopeta laitonta puintia.

Myöhemmin kiisteltiin oikeudessa, aikoiko Wirzén ampua vai ei. Torpparit väittivät hänen virittäneen pyssyn ja yrittäneen laukaista, minkä apteekkari joukkoineen kiisti. Siitä oltiin yhtä mieltä, että torpanpoika Mattilan Matti tarttui riihen puolelta pyssyn piippuun ja väänsi aseen apteekkarin käsistä.

Samassa rytäkässä riihen uumenista ryntäsi miehiä, jotka pieksivät apteekkarin varstoilla. Oli niin pimeää, että kukaan apteekkarin miehistä ei nähnyt heidän kasvojaan. Pehmitys oli niin perusteellinen, että seuraavana päivänä apteekkari oli täynnä mustelmia ja ontui. Niin kovaa kukaan ei ollut lyönyt, että vihattu häätäjä olisi vakavasti loukkaantunut.

Apteekkarin joukot puolustivat isäntäänsä ja onnistuivat saamaan takaisin pyssyn. Riihestä lappoi kuitenkin ulos niin synkännäköisiä miehiä varstat kädessä, että häätöjoukot ottivat jalat alleen ja pakenivat Vanhaan Majamaahan punomaan Uuden Majamaan valtaussuunnitelmaa. Puimapaikalla torpparit ryhtyivät juhlimaan voittoaan ja pitivät niin hurjaa melua, että häätöporukka pelästyi ja luopui iskusta.

Tämän kertaisista Uuden Majamaan talkoojuhlista tuli normaalia railakkaammat. Torpan tarjoaman kestityksen lisäksi käytössä olivat häätöporukan yltäkylläiset illalliseväät, jotka olivat jääneet Uuteen Majamaahan. Mukana häätäjillä oli muun muassa viinatynnyri, jonka talkoolaiset tyhjensivät ja juhlan kunniaksi hajottivat. Myös apteekkarin joukkojen mukanaan tuomat leivät, voit ja läskit syötiin ja kahvit juotiin.

Tunnelman noustessa Uudesta Majamaasta alkoi kantautua häätöporukan korviin karmivia uhkauksia. Eräs humalaisimmista huusi, että kun Kana-Jaako saadaan kiinni, se hakataan ja sen pää ripustetaan Uuden Majamaan seinään varoitukseksi seuraavalle.

Kun häätäjät seuraavana aamuna varovaisesti hiipivät Uuden Majamaan talolle, se oli tyhjä. Vain Iisakki Korkeenalanen makasi sammuneena riihen edessä. Häätäjät aloittivat aamiaisen Uuden Majamaan tuvassa, mutta ateria jäi taas syömättä, kun paikalle tuli puimaväki seipäiden kanssa ja ilmoitti, että porukan olisi viisainta lähteä kotiin.

”Apteekkarin ja hänen seurueensa ei auttanut kuin palata jokseenkin epäonnistuneelta retkeltään ihmisten ilmoille”, kirjoittaa Juhani Piilonen Sastamalan historian kakkososassa.

Tapahtumat eivät kuitenkaan jääneet tähän, vaan laajenivat konfliktiksi vanhan Satakunnan torpparien ja valtaeliitin välillä. Virkavallan koneisto joutui napit vastakkain torpparien kanssa. Metsäseudun asukkaat nousivat puolustamaan yhteistä asiaa ja aseet vaihtuivat yhä järeämmiksi.  Panokset olivat isot, sillä häätö, jollaisia pelättiin nyt yleisesti, olisi perheille elämisen toimeentulon pohjan murentava katastrofi. Kapinasta oltiin huolissaan Helsingissä kenraalikuvernöörin virastossa sen jälkeen, kun voimattomat viranomaiset pyysivät torpparien kukistamiseen avuksi kasakoita. Kapinaa käsiteltiin oikeuslaitoksessa, jossa torpparit ja heidän tukijansa tekivät yhteistyötä tehokkaasti. Sen miten kansannousu jatkui, kerron seuraavassa blogissa.

Menneet sukupolvet arvostivat kauneutta.

Miten minusta tuli Kaakkimaan poika?

Kaakkimaantie Kaakinkorvessa, nykyisellä Palmilla. Niin syvällä ettei pitemmälle pääse.

Alasatakuntalaisen miehen sielu on talo. Se on hänen nimensä, vuodentulo keskeisin uskontonsa ja rajakivien määrittelemät manttaalit isänmaansa. Niin on ollut siitä lähtien, kun muuan balttilaiskansa Kokemäenjoen suulle souti ja sivujokia pitkin Satakunnan asutti. Miehet olivat leveäharteisia ja keskivartaloltaan isoja ja he olivat tottuneet ratkomaan eteen tulevia ongelmia kylmästi harkiten voiman avulla; naiset olivat kapealanteisia, työteliäitä ja isoja ja monet pinnaltaan kopeita.

Vanhin poika peri isien pystyttämän talon ja yritti naimakaupalla saalistaa lisää pinta-alaa. Nuoremmista pojista ja tytöistä tuli renkejä ja piikoja, joilla oli kova halu omaan maahan, mutta niukasti mahdollisuuksia. Talon joutomiehistä isännät pääsivät eroon kätevästi: heille annettiin hevonen ja lähetettiin sotatielle, onnekkaissa tapauksissa Keski-Eurooppaan asti. Isäntien mielestä piiat olivat kivoja ja heille oli käyttöä. Jos ei muuten, niin silmänilona. Isännän nahan alla sykki lämmin sydän. Pienessä talossa tai torpassa saattoi olla yksi renki mutta kahdeksan piikaa, joista renki nai ensimmäiseksi raskaaksi tulleen ja seuraavaksi lapsivia tarjottiin vaimoiksi sotilaille.

Ruotsinvalta lopuillaan käynnisti isonjaon. Yhteisomistuksessa olleet metsät jaettiin taloille ja kartanoille. Isännät eivät tahtoneet keksiä, mitä ihminen moisesta joutomaasta kostuu. Emäntä ehdotti, että voihan siellä laiduntaa lehmiä, niin kuin tähänkin asti. Ja onhan se komeaa, jopa arvoa ylentävää, että tuli lisää maata. Isäntä tuumi, että vaikkei mettän paljoudesta välitöntä hyötyä ole, niin onhan se omaa.

Venäjän vallan tulo aiheutti isännille lisää huolia, kun Porin rykmentti purettiin. Maineikkaita satakuntalaisia tappelijoita ei enää tarvittu maailmalla.  Joutoväkeä, laiskoja rengin retaleita ja sotavammaisia lapsineen ja vaimoineen olivat kaikki nurkat täynnä. Ne syövät talon tyhjäksi, isäntä murehti.

Lähetetään ne metsään, emäntä ehdotti. Annetaan niiden asua ja tulla toimeen siellä sillä ehdolla, että käyvät omine ruokineen talossa töissä. Tuovat sieltä metsästä meille polkuja pitkin mukanaan marjoja ja villaa ja viinaa ja kaikkea mitä metsästä löytyy.  Työntekijöinä ne tulevat meille ilmaiseksi, toisin kuin kalliit rengit ja täytyyhän niiden vuokransa muullakin tavoin maksaa.

Eivät ne siellä omin nokkineen kauaa elä. Metsä uuvuttaa pitkän päälle kenet tahansa. Kun ne väsyvät, ne kuolevat nälkään. Kuolleet eivät tarvitse elättiapua, isäntä ilahtui.

Hän alkoi heti kirjoitella torpankontrahteja. Ne menivät kaupaksi, sillä maan ja ennen kaikkea vapauden nälkä oli joutoväessä huikova. Jatkuva isännän silmälläpidon alaisena eläminen ja kyläkuri tuntui nuorisossa ahdistavalta. Metsässä, aina kun oli silmänkantamattomissa, olisi vapaus tehdä mitä haluaa.

Kun katson omia sukujuuriani, ne kaikki vaelsivat 1800-luvun aikana metsään, valtaosa sille ylängölle, joka alkaa Kauvatsan kirkon takaa. Se on kohta, jossa alava, tasainen Ala-Satakunta vaihtuu jylhäksi vuoriseksi Ylä-Satakunnaksi. Siitä tuli torpparien, kuttujen, viinankeittäjien ja kuuluisan satakuntalaisen kutunjuuston valtakunta. Siitä tuli tarinoiden, pilkkalaulujen ja luovan selviytymisen kehto. Siellä ihmiset kuolivat nälkään ja selviytyneet kasvoivat maineeltaan jättiläisiksi, jotka tunnettiin kymmenien kilometrien säteellä ja joista kerrottiin tarinoita sukupolvia myöhemmin. Näitä ihmisiä rintamailla pilkattiin mettämaalaisiksi mutta he itse ottivat sen kunniana, mutta jos oikein pilkattiin, vetelivät raivolla pilkkaajaa turpiin ja jos tappelu laajeni, tarttuivat metsätyön harjoittamin käsin lähintä uhkaajaa kurkkuun tai ensimmäiseen aseeseen, mikä käteen sattui.

Pitkään aikaan siihen metsään ei kulkenut teitä, vaan ihmiset vierailivat toistensa luona polkuja pitkin. Se metsä oli rajaton ja ulottui usean pitäjän alueelle, mutta käytännön kannalta siellä ei valtakunnallisilla hallintorajoilla ollut merkitystä. Siellä vallitsivat omat lakinsa.  Jo 1870-luvulla siinä loputtomassa metsässä asui enemmän asukkaita kuin Tampereella ja Porissa yhteensä. Se metsä oli Suomen suurin torpparikeskittymä. Siellä vaatimattomista kulkuyhteyksistä huolimatta sosiaalinen elämä talkoojuhlineen, piirileikkikallioineen ja iloisine torppineen oli huomattavasti vilkkaampaa kuin kaupungeissa nykyisin. Metsässä raadettiin kilvan, laulettiin, tanssittiin, mässäiltiin, tapeltiin, ryypättiin, tehtiin talkoilla puhde- ja yötä ja harjoitettiin epäaviollista seksiä, jos ei muuten niin maksua vastaan ja kun metsän vapautta halusivat maistella, sinne asiakkaiksi hakeutuivat myös rintamaiden asukkaat, niin papit, isännät kuin nimismiehet.

Metsässä pikkumaiset lakikoukerot oikaistiin ja siellä vallitsivat selviytymisen lait. Rintamailla metsäseutua sanottiin Satakunnan villiksi länneksi.

Jos tuosta noin sata vuotta kestäneessä torppariajan kertomuksesta etsii historiallista juonta, sen eräs piirre on metsän valtava arvonnousu ja torpparien kamppailu irti isäntien talutusnuorasta itsenäisiksi metsänomistajiksi. Kuten myöhempi kertomukseni vuoden 1836 torpparikapinasta vihjaa, isäntien ja torppariväestön yhteenotto oli välillä väkivaltaista huipentuen vuoden 1918 sisällissodassa veriseksi. Yhteisen tavoitteen puolesta metsän asukkaat oppivat tekemään yhteistyötä, joka oli tehokkaampaa kuin rintamaiden isäntien harjoittama. 1800-luvun kapinassa torpparit nujersivat ruotsalaisisäntien harjoittaman mielivallan ottamalla lain hetkeksi omiin käsiinsä ja saavuttivat itsensäkin yllättäen hyviä tuloksia, mistä johtunee, että tapahtuma on valtakunnallisessa historiankirjoituksessa unohdettu; mettämaalaisten onnistunut kapina siihen aikaan ei oikein sovi historian valtavirran käsitykseen, jonka mukaan suomalainen maalaisrahvas olisi ollut passiivista, herroja kunnioittavaa, hieman tyhmää ja nöyrää, siis holhousta tarvitsevaa. Harkitsevat ja tarkkaan tekonsa suunnittelevat satakuntalaiset eivät ole olleet nöyriä koskaan, he tiesivät mitä he tekivät, eikä mielivaltaan alistuminen ole ollut heillä päällimmäisenä mielessä. He osasivat hoitaa asiansa tehokkaasti sekä metsässä että oikeussalissa.

Kun esipolvien jälkiä seuraten synnyin mettämaalaiseksi Kaakkimaan pojaksi vuonna 1956, metsässä elettiiin jo vaurasta aikaa.  Sain elää yltäkylläisen lapsuuden voitokkaassa selviytymiskulttuurissa ja käydä haluamani koulut. Vaikka ison kylän koulussa minua mettämaalaisuudestani yritettiin kiusata, se ei isommin häirinnyt, vaan nosti taustastaan ylpeän miehen itsetuntoa. Minulla oli jälkikäteen ajatellen kuvaavia pilkkanimiä: Iso-Antti, Vastarannan kiiski, Filosofi.  Sellaisiahan minä olen suurimman osan elämästäni ollut. Kaakkimaa, kuten jo suuri osa Suomea, oli 1960-luvulla metsiensä ansiosta voimissaan ja kukoisti.

Urheilujuhla viinin voimalla vuonna 1883

Olympialaiset leikit pidettiin Kauvatsanjokeen laskeutuvalla lehtoniityllä.

Antiikin ajoista lähtien, todennäköisesti aikaisemminkin, urheilu on kuulunut niihin ääriponnisteluihin, jotka tunnetusti vaativat raskaat huvit. Kisojen jälkeen sivustaseuraajilla on ollut tapana ylistää kisailijoita heidän ylimaallisista suorituksistaan mutta paheksua heidän ylenpalttista biletystään.

Historian kätköstä olen kuitenkin kaivanut esiin jo unohdetun kisatapahtuman, joka juhlimista myöten sai osakseen pelkkää kiitosta paikalla olleelta reportterilta.

Tämä tapahtui kotiseudullani Kauvatsalla heinäkuussa 1883. Kisa järjestettiin Antiikin olympialaisten inspiroimana Kauvatsanjoen rannalla Marttilan ”olympialehdossa” ja iltabileet pidettiin jonkin lievikoskelaisen talon riihessä.

Reportterin mukaan, vaikka tapahtuma oli sen ajan mittapuun mukaan suuri kansanjuhla, väki viihtyi pikkutunneille, vaikka viinaa ei tarjoiltu lainkaan. Kansa juhli, sekin Antiikin esikuvan mukaan, viinin voimalla. Ne jotka mahdollisesti olivat liikaa humalassa, reportteri mainitsee, olivat sitä jo paikalle tulessaan tai sitten heillä olivat omat pullot mukana.

Näin 24-vuotias kansakoulunopettaja Vilho Oksanen raportoi Kauvatsan olympialaisista leikeistä turkulaisessa Aura-lehdessä lauantaina 21.7.1883 sivulla 3:

”Kansanjuhla Kauvatsalla

Kauvatsan Nuoriso-Yhdistys oli päättänyt viettää vuosijuhlansa kansanjuhlan muodossa heinäkuun 15. päivänä. Ilma oli ennen ollut sateinen ja näyttänyt jokseenkin toivottomalta, mutta luontokin tuntui suosivan juhlaa, sillä ihan sateiden välillä saatiin kaksi poutapäivää, edellinen viimeisiä juhlavalmistuksia varten, jälkimmäinen itse juhlaa varten.

Mainitsemista ansaitsee, että juhlailtanakin oli satanut noin parin venäjän virstan päässä jokseenkin ripeästi ja joitakuita pisaroita oli pudonnut aivan likellekin, mutta itse juhlapaikalle ei pisaraakaan pirahtanut.

Juhlapaikka, jonka maanviljelijä W. Marttila oli hyväntahtoisesti juhlaa varten antanut, oli erittäin tarkoituksenmukainen. Se oli ensin haapa- ja koivumetsikköä ja yleni vähitellen. Kahdelta sivuilta se vietti loivasti alaspäin, muodostaen kaksi ketoa, jotka yhtyivät kulmittain, ja joista toinen kulki pitkin joenrantaa. Tämä luonnon kaunistama paikka oli ihmiskäsin raivattu ja puhdistettu. Kilpailukentälle, metsikköön ja porttien pieliin oli pystytetty suuren suurilla kiehkuroilla somistettuja salkoja, joiden päässä liput liehuivat. Mäenrinteellä kohosi lipuilla, lehtipuilla ja seppeleillä koristeltu lava puhetta ja soittoa varten.

Sitten kun väkeä oli alkanut paikalle saapua – sitä oli kokoontunut ainakin 700 sekä omasta että naapuriseurakunnista, vieläpä joitakuita kaukaakin – sekä soiton säveleitä kuunneltu, astui puhujalavalle pastori L. A. Palonen esittäen pitkänpuoleisessa puheessa kansanjuhlien merkitystä ynnä kertoen kreikkalaisten olympialaisista leikeistä. Tämän avauspuheen jälkeen alkoivat kilpailut.

Ensinnä oli kilpa-ammuntaa, johon oli ilmoittautunut 16 kilpailijaa. Kaikki ampuivat vapaalta kädeltä sadan kyynärän matkan päästä tauluun, joka oli samanlainen kuin sporttiklubin yleisessä kilpa-ammunnassa käytetty. Ampuminen ei oikein toiveiden mukaan onnistunut, sillä paikkakunnan ampujat, vaikka kyllä muuten ovat taitavia, eivät ole tottuneet vapaalta kädeltä luotiansa lähettämään. Sitä paitsi he valittivat suuren ympärillä olevan väkijoukon vaikuttaneen heihin häiritsevästi.

Ammunnan jälkeen alkoi kilpasoutu, missä nuorukaiset rivakkain vedoin matkansa suorittivat.

Tämän perästä juostiin kilpaa radalla, joka oli kolmensadan kyynärän mittainen. Erittäin tuntui yleisöä huvittavan saapasten sekoitus, johon pikkupojat ottivat osaa. Olipas siinä temmellystä, ennen kuin kukin sai omansa periä.

Raikas nauru kajahteli myöskin siitä 30 sylen pituiselta radalta, missä pojat juosta hytkyttivät kaulaan asti ulottuvissa säkeissä, ja missä moni meni kellellensä pitkin pituuttansa. Hauska katseltava ja koelteltava oli myös taistelupukki, mistä monta komeaa kuperkeikkaa tehtiin.

Kilpailujen väliajalla pidettiin puheita: lyseolainen W. Korpela puhui Runebergin, Lönnrotin ja Snellmanin kansallisesta työstä, R. Korpela sivistyksen luonteesta ja apukeinoista, ja F. L. Jalonen Nuoriso-Yhdistysten tarkoituksesta.

Muiden tointen päätyttyä ryhdyttiin palkintojen jakamiseen. Niitä oli yhteensä 25 ja ne jaettiin seuraavasti: ampumisesta sai ensimmäisen palkinnon, revolverin, Juha Tassari, toisen, pistoolin, Sahan seppä Eemili, kolmannen, tadikon, Matti Rajala, neljännen, lapion, Fredrik Lindström Kokemäeltä, viidennen, ruutisarven, Kustaa Lepistö; soudusta: ensimmäisen, lapion, Nestor Matomäki, toisen, partaveitsen, Kustaa Lepistö, kolmannen, luistimet, Fredrik Iso-Ruka, Neljännen Frans Mäkinen, viidennen, kirjasen Isänmaan puolustuksesta Frans Wilen; – Juoksusta: ensimmäisen, hyvät ruojusaappaat, D. Snellman Kiikoisista, toisen, tadikon, W. Pajunen, kolmannen, kirveen, Frans Lehtinen, neljännen, partaveitsen, R. Eklöf, viidennen, teräsveitsen, F. Laksonen, (toinen, kolmas, neljäs ja viides palkinto määrättiin arvalla), kuudennen, veitsen, Marttilan renki Kalle; – säkissäjuoksusta: ensimmäisen, kahvipannun, Nestor Ojala, toisen, viikatteen, Marttilan Kalle, kolmannen, tupakkalaatikon, W. Pajunen, neljännen, puukon tuppineen, Ferdinand Kouhi, viidennen, kirjasen Oma tupa oma lupa, Maurits Fagerlund; – saappaansekoituksesta: ensimmäisen, Kansanvalistusseuran Maantieteellisiä kuvaelmia, osan Venäjä 1 – 4, Nestor Porra, toisen, peilin, Y. Lehtilä, kolmannen, leikkikellon, W. Järvenpää, neljännen, kynänvarsia, Oskar Marttila.

Kun täten kentällä kaikki oli suoritettu, lähdettiin lähellä olevaan suojukseen, jossa nuorison iloinen tanssi oli jo alkanut. Tanssin väliajalla piti ylioppilas E. N. Setää esitelmän Turun yliopiston vihkimisestä ja yliopiston oloista sen alkuaikoina. Aine oli valittu sen johdosta, että juhlapäivänä heinäkuun 15. päivä oli yliopiston, kansamme tärkeimmän sivistysahjon, kansansydämen, vihkimispäivä. Sitten tanssia jatkettiin kello kahteen saakka aamulla.

Toimikunnan kiitokseksi tulee mainita, ettei juhlasta ollut saatavana mitään päihdyttäviä aineita, paitsi viiniä ynnä sen lisäksi virvoituksia, niin kuin limonaadia, kahvia, teetä, maitoa, mansikoita ja ruokaa. Siitäpä olikin seurauksena, että elämä oli erittäin siivoa verraten siihen, mitä näillä tienoin on totuttu näkemään näin suurissa ja paljon pienemmissäkin väenkokouksissa. Joitakuita oli, jotka olivat ottaneet vähän liiemmälti, mutta he olivat jo joko sinne tullessaan taulassa tai tuoneet pulloja muassaan. Mitään pahaa melua ja rähinää eivät nämäkään pitäneet; eikä yhtään ”raatoa” nähty makaavan teiden sivuilla. Emme kuulleet kenenkään lähteneen tyytymättömin mielin, vaan kaikki tuntuivat olevan siinä mielessä, että tämä Kauvatsan ensimmäinen kansanjuhla oli kaikin puolin erittäin onnistunut, josta tulee kiitos kaikille vaivannähneille, etenkin toimikunnan jäsenille W. Marttilalle ja J. Vilpolalle. Lopullisia tilejä ei ole voitu vielä tehdä, mutta luultavaa on, että puhdas voitto tekee hyvän jonkun kolmatta sataa markkaa.”

 Kauvatsalle oli rakennettu uusi kirkko vuonna 1879 ja satakuntalaista afäärifennomaanisukua edustava Lauri Palonen oli palannut sen papiksi. Laurin kasvsattipoika Emil Nestor Setälä oli pappilan sivurakennuksessa kolme vuotta ennen tapahtumahetkeä saanut Suomen kieliopin valmiiksi. “Olympialaisten” aikaan hän oli 19-vuotias.

Kansakoulun opettaja Vilho Oksanen perusti Lähteenmäen koulun, joka toimii edelleen.

Lähteenmäen koulun kupeella avautuu viljava Kauvatsanjokilaakso. Joki kiemurtaa sen keskellä.  Koululta kahden kilometrin päässä häämöttää Lievikosken Marttila, jonka lehdossa kisat pidettiin.

Kauvatsanjokea Lähteenmäen koulun lähistöltä Lievikosken suuntaan.