Heittäjäkissan ruokavalio

Uudessa-Seelannissa on kaunista ja ihmiset ovat mukavia. Ainoa ongelma on ruoka. Se on hieman liian rasvaista ja hiilihydraattipitoista kunnon lihasta pitävälle kissalle. Syötyäni viikon vastoin luontoani turkkini lakkasi kiiltämästä ja mieleni oli apea. Piristyin kuitenkin, kun Jeff ja Claudia kutsuivat minut sekä Eckin ja Anitan farmille, siellähän olisi kaikenlaisia eläimiä.

Sunnuntaina lähdimme. Farmille päästyämme teimme kierroksen tiluksilla, jossa näin tuhansia lampaita. Yritin pyydystää muutaman hieman “halatakseni”. Ne kuitenkin olivat ovelia ja piiloutuivat heinikkoon aina kun lähestyin. Hiipimällä kärsivällisesti perässä onnistuin yllättämään yhden. Se oli hieman ujo, ja lopulta jäin yksin seisomaan tassussani paksu tukko villaa. Harmistuneena palasin muiden mukana talolle.

Seuraavana ohjelmassa oli ratsastusta. Jeff ensin näytti mallia, ettei kenellekään olisi epäselvää mikä on homman nimi. Anitan seuratessa Jeffin esimerkkiä toisen hevosen kanssa toinen ihmetteli surkeaa ilmettäni. Vaikka hevosen myötätunto hieman helpotti lampaan halaamisyrityksestä syntynyttä häpeää, ei nälkä ollut kadonnut mihinkään.

Vihjaisin olevani nälkäinen ja haluavani lampaan lounaaksi. Lopulta Jeff suostui pyyntöön, vaikka lampaat olivatkin oikeastaan hänen veljensä. Ehkä yhden lampaan puuttuminen ei haittaisi. Jeff ehdotti ampumista, koska minun taktiikkani ei ollut toiminut. Niinpä hän kaivoi aseen esiin ja tähtäsi sillä niitylle.

Lampaat olivat kuitenkin viekkaita ja vikkeliä, eli hankalia pyydystettäviä. Jeffin jälkeen lounaan pyydystämistä yrittivät myös Ecki ja Claudia.

Tämä osoittautui turhan haasteelliseksi. Niinpä lounaaksi tarjottiin hedelmäkarkkimatoja ja sipsejä. Ei se mitenkään erityisesti haitannut. Olinhan tottunut paikalliseen ruokaan. Näytin ilmeisesti kuitenkin niin surkealta, että suuntasimme kaupan kautta hotellimme pihaan, ja grilliin heitettiin paistumaan isot kasat lihaa.

Sinä iltana menin tyytyväisenä nukkumaan. Seuraavankaan illan tarjoiluissa ei ollut valittamista. Pistäydyimme rotareiden grillijuhlissa. Mainitsemisen arvoista illassa, hyvien lihojen lisäksi, oli innovatiivinen mansikkapapusalaatti.

Seuraavana päivänä minä, Saapassissi ja Lily Woodpecker lähdimme Wellingtoniin, missä päädyimme syömään japanilaiseen Kazu-ravintolaan. Siellä kohtasimme länsimaisesta kulttuurista poikkeavat ruokailuolosuhteet.

Löydettyämme kotoisan pöydän ja tilattuamme ruoan saimme käteemme puikot. Minä ja Lily selvisimme puikkojen käsittelystä japanilaisten tapaan, kun taas Saapassissin valtavirrasta poikkeava ajattelutapa tuotti luovan ratkaisun puikkojen käyttöön.

Oleellisinta oli kuitenkin ruoka. Annokseni oli loistava: sushia, sashimia, teriakikanaa misokeittoa ja rapua. Kyllä se niin on, että parasta mitä saapaskissa voi toivoa on raaka kala.

Yksi Trackback

  1. Kirjoittanut After Gumboot Day - Lilly Woodpecker 22:16:49 luokkaan 27.04.2010

    [...] After arriving at Wellington we enjoyed our dinner in a Japanese restaurant. Saapassissi’s style to use sticks was quite creative. Read about our Japanese dinner and some other eating experiences on  Saapaskissa’s blog Heittäjäkissan ruokavalio. [...]

Jätä kommentti

Your email is never shared. Pakolliset kentät on merkitty asteriskilla (*)

*
*